Näytetään tekstit, joissa on tunniste ranskalaisten mielipiteitä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ranskalaisten mielipiteitä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. lokakuuta 2013

Fransujen Fantasiat eli Ken on heistä kaikkein kaunein?

Makuasioita ja stereotypioitahan nämä, mutta minusta ranskalaiset ovat kyllä noin ulkonäöllisesti yksi maailman viehättävimmistä kansakunnista. Niin miehet kuin naisetkin. Siksi oli mielenkiintoista lueskella Opinion Matters -instituutilla teetettyä kyselytutkimusta, jossa mitattiin, keitä ranskalaisia ranskalaiset itse pitävät kaikkein vetävimpänä.

Oli hauska huomata, että parikymppiset silikonibimbot tai muskelimiehet eivät ranskalaisten fantasioissa juuri juhli, heihin puree näköjään pikemminkin nelikymppisten elämäkokemuksen myötä hankittu charmi.

Naiset:


5. Vanessa Paradis

No totta kai ihana nelikymppinen Vanessa kuuluu tälle listalle hammasrakoineen, hentoisine vartaloineen ja hunajaisine äänineen. Johnny Depp on kyllä ääliöiden ääliö.


Vanessa Paradis vuonna 2010. Kuva: Baptiste Roussel

5. Karine Le Marchand

Vanessan kanssa jaetulle vitossijalle nousi burundilais-ranskalaiseen perheeseen 45 vuotta sitten syntynyt Karine. Hän aloitti uransa mallina, mutta on viime vuodet toiminut tv-juontajana. Viime vuosina Karinea on työllistänyt erityisesti paikallinen versio Maajussille morsian -tosi-tv-sarjasta, jonka promokuvissa hän alla virnistelee.

Karine Le Marchand

4. Carole Bouquet

Ikinuori 56-vuotias Bouquet pyörii yhä ranskalaisten päiväunissa. Jännää kyllä, ketjussa polttanu Bouquet näytti minusta jo parikymppisenä Bond-tyttönä 1970-luvulla vähintään vuosikymmentä vanhemmalta. Minusta tämä on aika yleinen ilmiö ranskattarilla: nuorena he eivät ole välttämättä erityisen viehättäviä, mutta heidän charminsa jalostuu vuosikymmenten saatossa kuin vuosikertaviinillä konsanaan.

Carole Bouquet vuonna 2012. Kuva: Frantogian

3. Marion Cotillard

38-vuotias Cotillard taitaa olla kansainväliselle elokuvayleisölle tutuin Inceptionista ja erityisesti Pariisin varpunen -elokuvasta, jossa hän näytteli Edith Piafia Oscarin arvoisesti. Cotillard on kyllä karismaattinen ja vaikuttava, mutta minusta hän on syystä tai toisesta pikemminkin pelottava kuin ihana.

Marion Cotillard vuonna 2010. Kuva: Ninha Morandini

2. Jenifer Bartoli 

Star Academy -tosi-tv-laulukisasta kuuluisuuteen ponnistanut ja sittemmin mm. Ranskan The Voicea tuomaroinut Jenifer on kohta 31-vuotias laulajatar ja minusta ehkä listauksen klassisesti kaunein neitonen. Tosin minusta hän oli viehättävämpi ennen sitä mystistä ilmiötä, joka mm. hänen nenälleen tapahtui. Jenifer itse kieltää tiukasti olleensa kauneusleikkauksissa, mutta kukin voi arvioida kuvia esim. täältä

Jenifer vuonna 2013. Kuva: G. Garitan

1. Sophie Marceau

Voilà, ranskalaisten päiväunien kohde numero yksi on 46-vuotias näyttelijätär Sophie Marceau, jonka vilahti 1990-luvulla mm. Bond-tyttönä ja Braveheart-elokuvassa. Sophien vuosikymmeniä jatkunut suosio ei tunnu laantuvan. Kuten joku saattaa muistaa, hänet valittiin myös hiljattain 3. suosituimmaksi ranskalaiseksi.

Sophie Marceau vuonna 2007. Kuva: Andrey Lunin



Miehet:


5. Gad Elmaleh

Elmaleh on 42-vuotias marokkolaissyntyinen koomikko, joka Marceaun tavoin pärjäsi hyvin suosituinta ranskalaista äänestettäessä. Liekö Elmalehin salaisuutena terävä huumorintaju vai pistävänsiniset silmät, mutta ainakin hänen vetovoimansa on riittänyt Monacon Charlotte Casiraghin lapsen isäksi asti.

Gad Elmaleh vuonna 2011. Kuva: Grégory Bellemont


4. Vincent Cassel

46-vuotias näyttelijä Vincent Cassel ei sinisistä silmistään huolimatta ole kyllä minusta millään tapaa komea, pikemminkin rujo. Vetovoimainen hän kyllä on, eipä eräs maailman kauneimmista naisista olisi kai muuten hänen kanssaan naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut.

Vincent Cassel vuonna 2010. Kuva: Rochus Wolff


3. Tony Parker

Pitkille monimiljönääriurheilijoille riittää varmasti ottajia. Esim. Tony Parker kelpasi Eva Longorialle, kunnes jäi kiinni vehkeilystä muiden naisten kanssa Evan siron selän takana. Ranskassa kasvanut Parker on muuten syntynyt Belgiassa hollantilaiselle äidille ja amerikkalaiselle isälle, joten en nyt tiedä, edustaako hän varsinaisesti ranskalaista mieskauneutta.

Tony Parker vuonna 2010 silloisen vaimonsa Eva Longorian kanssa. Kuva: LGEPR


2. Jean Dujardin

41-vuotias Jean Dujardin nyt on ainakin klassisen komea mies, että sikäli ymmärrettävä valinta tälle listalle. Tosin olen jotenkin saanut hänestä julkisuudessa niin harmittoman hömelön vaikutelman, ettei hän kyllä ainakaan omiin päiväuniini mahtuisi. Varsinkaan, kun Dujardiniä on ylipäänsä mahdoton kuvitella ilman hänen pellavapäistä vaimoaan, Alexandra Lamya, joka tuntuu olevan aina siellä missä miehensäkin.



powered by Fotopedia



1. Guillaume Canet

Miesten ykkökseksi kipusi naisten kolmosen elämänkumppani, nelikymppinen Guillaume Canet. Eikä kyllä paha valinta millään muotoa. Jos Canet'n ja Cotillardin yhteiskemia kiinnostaa, kannattaa katsoa hieman erilainen rakkauselokuva, Rakasta jos uskallat (Jeux d'enfants). Elokuvan filmauksen aikoihin Canet tosin oli yhä naimisissa Diane Krugerin kanssa.

Guillaume Canet vuonna 2010. Kuva: Yann Caradec


Koska ranskalaiset ovat osittain väärässä ja minä täysin oikeassa, kerron teille, keitä kaikkia listalta minusta ehdottomasti puuttuu:

1. Huippumalli ja näyttelijätär Laetitia Casta, joka on toiminut mallina myös Ranskan symbolille Mariannelle

2. Leïla Bekhti, lähes kolmekymppinen, ihanan mustasilmäinen näyttelijätär, joka on syntynyt Pariisin esikaupunkialueella algerialaistaustaisille vanhemmille.

3. Améliesta tuttu Audrey Tautou, joka ei taida esittelyjä kaivata. Syystä tai toisesta Audrey ei muuten tunnu olevan erityisen suosittu tai rakastettu näyttelijätär Ranskassa (katso kommentteja hänestä ranskaksi esim. täällä).

4. Eva Green, kolmekymppinen ruotsalaisen hammaslääkärin ja ranskalaisen näyttelijätär-kirjailijattaren tytär, joka on minusta valkokankaalla yhtä pelottava kuin Marion Cotillard, mutta sen lisäksi vielä hurmaava.

5. Delphine Wespiser, vuoden 2012 Miss Ranska. Koska kyllähän tälle listalle piti joku parikymppinenkin saada. Ja Wespiser nyt on vaan piirteiltään klassisen kaunis.

Kunniamaininta: Hengästyttävän kaunis näyttelijätär Mélanie Laurent (jonka katse tosin on melkein yhtä pelottava kuin Eva Greenilla ja Marion Cotillardilla).




Syystä tai toisesta miesten listaa olikin huomattavasti vaikeampi laatia, mutta yritetään nyt, tasa-arvon nimissä...

1. Kolmekymppinen näyttelijä Cyril Descours on kaunis mies, jos siis sellaisesta herkän runollisesta miestyypistä pitää.

2. Lyonin jalkapallojoukkueessa pelaava Yoann Gourcuff on ainoa hyvä syy seurata ranskalaista potkupalloa. Tai potkupalloa ylipäänsä. Piste.

3. Melkein nelikymppinen Raphaël Haroche taitaa olla liiankin kaunis mies, jotta voisi olla vakavasti otettava laulaja tai lauluntekijä.

4. Uimari Camille Lacourt ei edusta omaa miesmakuani sitten ollenkaan, mutta onhan hän nyt ulkonäöltään kiistatta klassisen komea mies.

5. Klassisen komean ulkonäön lisäksi Harry Roselmack pääsee listalle rauhallisen karismaattisen olemuksensa ansiosta. Nelikymppinen Roselmack on toimittaja ja uutisankkuri.

Kunniamaininnat: Paikallisesta Top Chef -kisasta julkkiksiksi nousseet Norbert Tarayre & Jean Imbert ovat symppiksiä ja osaavat sitä paitsi laittaa ruokaa. Mitäpä muuta voisi tyttö toivoa?


Entäs siellä ruudun takana? Miltä oma listasi näyttäisi? Vai ovatko ranskalaiset sinun makuusi turhan rujoa kansaa?

---

Lähteitä: RTL, People Premier ja Pure people.

torstai 17. lokakuuta 2013

Kodittomat äänessä - Twitterissä

Kodittomat osuvat alkuun silmiin Pariisissa. Heitä makaa suttuisilla patjoilla metroasemilla, monumenteilla, katujen varsilla ja metrojen tuuletusluukuilla. Näky ahdistaa.

Vähitellen silmä tottuu. Kodittomat alkavat sulautua maisemaan, heistä tulee osa kulissia. Kai se on inhimillinen reaktio. Itsesuojeluvaistoa, joka estää musertumasta maailman kärsimyksen alle. 

Joskus olen silti löytänyt itseni katsomasta aamuruuhkassa metronikkunasta, kun vastakkaisella laiturilla koditon kääntää kylkeä. 

Kuinka marginaaliin joudutaan? Mikähän on tuonkin ihmisen tarina? Millainen on hänen arkensa?

Nyt saan sen tietää. Twitterissä.

Mm. viime postauksessa sivutun Abbé Pierre -säätiön ja France Inter -radiokanavan projektissa viidelle kodittomalle annettiin puhelimet ja Twitter-tilit. Ideana on antaa heille paitsi puheenvuoro, myös mahdollisuus kokea yhteisöllisyyttä.


Aika vallankumouksellinen idea, joka otettiin Twitterissä (tägit #tweet2rue ja #tweets2rue) vastaan lievästi sanottuna vaihtelevasti. Suosituin twiittaus taisi olla tämä, joka uudelleentwiitattiin yli 70 kertaa:

"France Inter antaa iPhonet kodittomille [toim. huom., en keksinyt halventavaa suomenkielistä nimitystä kodittomille, mutta sellaista tässä käytettiin], jotta he twittaisivat elämästään kuukauden. --- sairasta."

Projektia syytettiin sosiaalisen median ja tosi-tv:n yhdistelystä, pelkkää kohua hakevasta mainostempauksesta ynnä sosiaalipornosta, kodittomien epäiltiin joutuvan kännykän vuoksi vaikeuksiin [todellisuudessa missään muualla kuin epäilevien kriitokken twiiteissä ei sanottu, että kyseinen puhelin olisi iPhone 5] ja ihmeteltiin, miksei projektissa tarjota kodittomille kännykän sijaan kattoa pään päälle. Osa twiittaajista tuntui oikein hekumoivan paheksunnassaan.

Itse en ole koskaan joutunut elämään kadulla, mutta voin kuvitella, että myös kodittomilla on muitakin inhimillisiä tarpeita kuin nälkä, jano ja tarve yösijaan. Tilaisuus jakaa ja tulla kuulluksi voi tulevaisuudessa auttaa heitä pidemmälle kuin pelkän yösijan tarjoaminen. 

Sitä paitsi nämä kodittomat - roolipelikaupasta haaveillut kolmekymppinen Nicolas, paljon kuvia Twitteriin lataava kolmekymppinen Sébastien, aikaisemmin rekkaa ajanut lähes viisikymppinen Patrick ja Kongosta papereitta Ranskaan joutunut parikymppinen Ryan - antavat siinä sivussa äänen myös niille äänettömille kodittomille, joita arjessa tulee vastaan kymmenittäin.

Vaikka tuntuu silti hirveältä lukea Ryanin twiittaus, jossa hän miettii missä nukkua seuraavana yönä.

Kuten meillä on tapana sanoa kadulla: kun sateenvarjo avautuu, lompakko sulkeutuu.

30 minuutin kävelyn jälkeen majapaikalla, sateessa. Se perkele kastelee. Otan majapaikastani kuvan viikolla.

Tänään olen huolissani, sillä en tiedä missä vietän yön.

Uusi päivä alkaa. Minä yksin päätän, millainen siitä tulee.

Vaikka monia hämmentää, että elitistiseen Twitteriin päätyy marginaalissa elävien ääniä, minusta projekti, joka antaa heille puheenvuoron heidän omilla ehdoillaan, on kannatettava. Kunhan ei käy niin, kuten tässä twiitissä pelätään:

Twiittaamme heidän kanssaan, muttemme tervehdi heitä kadulla. Kaikki kulkee Twitterin kautta!

Hyvää köyhyyden vastaista päivää itse kullekin!

Kodittomien twiittejä voi seurata mm. tällä listalla.
Projektin verkkosivut täällä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Droit dans le soleil

Voiko musiikki olla hyvää, jos sen tekijä on paha? Vai onko pahuutta, vai ainoastaan heikkoja ja itsekeskeisiä ihmisiä?

Niin, kuinka moni muistaa vielä Noir Désirin ja sen laulajan Bertrand Cantatin?

Itse tutustuin Noir Désiriin vuonna 2001, kun kysyin ranskalaisilta vaihtareilta, osataanko Ranskassa muka tehdä muuta kuin pliisuja chansoneita. Pienen perehdytyksen jälkeen innostuin ostamaan Noir Désiriä sitten kokonaisen levyllisen - ja ihastuin sitten tietysti levyn pliisuimpaan biisiin.




Erääksi Ranskan kaikkien aikojen parhaista rockbändeistä usein mainittu Noir Désir ei biiseissään ollut paha tai itsekeskeinen, vaan kantaaottava. Yhtye vastusti mm. kapitalismin globalisaatiota, fasismia ja Israelin palestiinalaispolitiikkaa. Ranskalaisittain siis selkeästi vasemmistolaisia aatteita. 

Toisaalta Noir Désirin sanoitukset ovat usein aika monitulkintaisia. Useampikin ranskalainen ihmetteli aikoinaan minulle, miten kuvittelin ymmärtäväni niistä yhtään mitään, kun hekään eivät ymmärtäneet. Itse kuuntelin tuolloin Noir Désirin ohella mm. CMX:ä, joten hieman hämärät sanoitukset minusta kuuluivat pikemminkin asiaan. Tosin myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ehkä toisin kuin CMX:llä, Noir Désirillä oli jopa tarkoitus viestiä sanoituksillaan jotain, ei vain haahuilla itsetarkoituksellisen outona?

Olen muuten melkein sukua julkkikselle: Miekkonen tunsi Cantatin 2000-luvun taitteessa. Tai no, tarkemmin sanottuna hän oli töissä myymälässä, jossa Cantat säännöllisesti asioi. Vaikutti kuulemma mukavalta hepulta.



Noir Désir on sittemmin kuollut ja kuopattu. Keskeisenä syynä tämän mukavalta vaikuttavan hepun vähemmän mukavasti päättynyt ilta Vilnassa vuonna 2003. Bertrand oli jättänyt vaimonsa Krisztinan, joka viisi päivää aikaisemmin oli synnyttänyt pariskunnan toisen lapsen. Syynä perheen hylkäämiseen oli Cantatin uusi rakkaus, ranskalaisnäyttelijätär Marie Trintignant, joka näytteli kesällä 2003 uusimman elokuvansa kuvauksissa Vilnassa.


Tuore rakkaus ei ollut rypytöntä, vaan esimerkiksi kyseisenä kohtalokkaana iltana pari riiteli, ilmeisesti tekstiviestistä. Riidan päätteeksi ilmeisesti päihtynyt Cantat pahoinpiteli Trintignantin niin, että tämä löi päänsä, vaipui koomaan ja lopulta kuoli.

Koska kuolemaan johtanut pahoinpitely tapahtui Liettuassa, Cantat myös tuomittiin Liettuassa alkuvuodesta 2004. Tuomioksi tuli 8 vuotta taposta. Myöhemmin samana vuonna Cantat siirrettiin kärsimään tuomiota Ranskaan ja lopulta vapautettiin hyvästä käytöksestä ehdonalaiseen vuonna 2007.  Marie Trintignantin äiti Nadine vastusti kiivaasti vapautusta, ja piti sitä mm. merkkinä siitä, ettei naisiin kohdistuvasta väkivallasta vieläkään vieläkään rankaistu oikeudenmukaisesti, kuten hän tuomioistuimelle ja Le Figarolle lähettämässään kirjeessä kirjoitti.

Mutta eipä tässä toki vielä kaikki.




Vankilasta päästyään Cantat palasi yhteen vaimonsa ja lastensa äidin Krisztinan kanssa. Krisztina oli tukenut Cantatia läpi Trintignantin kuolemaa seuranneen oikeustaistelun. Pariskunta ei kuitenkaan elä elämäänsä onnellisina loppuun saakka, kuten saduissa. Krisztina nimittäin tutustui ja ihastui työnsä ohessa artistien agenttina toimivaan François Saubaduun. Cantat ei asiasta innostunut, vaan ahdisteli mustasukkaisena sekä Saubadua että vaimoaan. Saubadun mukaan Cantat mustasukkaisuuspuuskissaan myös pahoinpiteli vaimoaan. 

Oli totuus mikä hyvänsä, Krisztina päätyi itsemurhaan alkuvuodesta 2010 avioparin yhteisessä kodissa Bordeaux'ssa.




Vuonna 2010 Noir Désir laittoi sitten lopullisesti pillit ja kitarat pussiin. Syyksi tiedotteessa mainitaan "henkiset, inhimilliset ja musiikilliset erimielisyydet" sekä yhtyeen useita vuosia jatkunut vaikea tilanne.

Ja miksi vatvoa tätä surullista tarinaa näin sunnuntain ratoksi?

Siksi, että Bertrand Cantat julkaisee tänä syksynä soololevyn, jonka ensimmäinen single, Droit dans le soleil, on tulossa kauppoihin huomenna.

Kelpaisiko sinulle naisiaan pahoinpitelevän miehen musiikki? Le Parisienin kyselytutkimuksen mukaan ranskalaisille ei tunnu oikein kelpaavan. Kyselyyn vastanneista miehistä 62 %:lla ja naisista 66 %:lla oli negatiivinen mielipide Cantatista. Kaikista vastanneista 67 % sen sijaan piti kyllä Cantatia lahjakkaana muusikkona ja musiikintekijänä (jopa 81 % 18 - 34 -vuotiaista vastaajista). 59 % piti oikeutettuna, että Cantat aloittaa soolouran. Sen sijaan vastaajista 67 % kertoi olevansa aivan varmoja, etteivät Cantatin musiikkia ostaisi. Boikotointiaan pitivät varmana monet niin Cantatin musiikista pitävät (46 %) kuin häntä lahjakkaana pitävät (55 %).

Keskimäärin seitsemisenkymmentä prosenttia vastanneista ranskalaisista piti ylipäänsä oikeutettuna boikotoida laadukasta taidetta sen tekijän sanojen tai tekojen vuoksi.

Niinpä, harva haluaa antaa rahojaan pahana pitämälleen ihmiselle. Sitä en tiedä, onko Cantat paha. Sairas, varmasti. Rahojani hän ei tarvitse, vaan pikemminkin hoitoa.

---

P.S. Asiaan mitenkään liittymättä haluaisin vain vielä huikata, että menin avaamaan blogille Twitter-tilin. Itselleni avasin sellaisen jo vuonna 2007, mutten tainnut siellä kertaakaan twiitata. Saapa nähdä, josko innostuisin tällä kertaa blogin aihepiiriin liittyviin twiittauksiin...

---
Lisäys 30.9.2013: Cantatin uuden kappaleen, Droit dans le soleil, voi kuunnella täällä.

tiistai 6. elokuuta 2013

Ranskalaisten suosikkiranskalaiset

Ranskassa selvitellään vuosittain kyselytutkimuksen keinoin, kuka on ranskalaisten suosikkiranskalainen. Aikoinaan tenniksestä laulamaan siirtynyt Yannick Noah tuntui olevan tutkimuksessa ylivoimainen, mutta eipä enää. "Kenestä ne ikinegatiiviset ranskalaiset muka tykkäävät?", kyselenee lukija siellä. No minäpä kerron.

1. Jean-Jacques Goldman
Joo, en (minäkään) nimestä heppua tunnistanut. Anteeksi. Mutta esimerkiksi tämän biisin olin kuullut kyllä autoradiosta jokusen kerran. Saksan- ja puolanjuutalaisille vanhemmille Pariisissa syntynyt Goldman on viimeiset 10 tehnyt kappaleita muille artisteille, kuten esim. Celine Dionille, Gérald de Palmasille ja Johnny Hallidaylle. Hittibiisit eivät yksin selitä Goldmanin kansansuosiota. Heppu on nimittäin ollut myös aktiivisesti mukana erilaisissa hyväntekeväisyysprojekteissa, esimerkiksi vähävaraisille ruokaa jakelevan Les Restos du Coeur -yhdistyksen kampanjoissa. Oheisella videolla hän osallistuu L'Arche-vammaisyhdistyksen kampanjaan - myös taustalla soiva kappale on Goldmanin käsialaa:



2. Omar Sy
Kansainväliselle yleisölle tämä Pariisi esikaupunkialueelta kotoisin oleva senegalilais-mauritanialaisten vanhempien poika on tuttu parin vuoden takaisesta Koskemattomat-filmistä. Huikea näyttelijä ja hilpeä koomikko.



3. Sophie Marceau
Herkkä mutta rento, säteilevä ja tyylikäs Sophie Marceau on ollut jo vuosikymmeniä ranskalaisten suosikkinäyttelijätär. Marceau ponkaisi kansansuosioon jo vuonna 1980 julkaistun La Boum -klassikkonuorisoelokuvan myötä.




4. Jean Dujardin 
...tuli kansainvälisesti tunnetuksi The Artist -elokuvasta, mutta on tietysti näytellyt muuallakin. Charmikas setä, ja hellyttävän rakastunut vaimoonsa, mutta puhuu surkeaa englantia.



5. Gad Elmaleh
Marokkolaissyntyinen Gad Elmaleh on tällä hetkellä yksi Ranskan parhaista stand up -koomikoista. Elmaleh vilahtaa myös mm. Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvassa salapoliisin roolissa.



6. Simone Veil
Simone Veil on Auschwitzista selvinnyt Ranskan akatemian jäsen ja veteraanipoliitikko, joka terveysministerinä ollessaan onnistui vuonna 1975 ajamaan läpi Loi Veil -nimellä tunnetun lain, jolla Ranskassa sallittiin abortti. Tämä nosti Veilin pitkäksi aikaa erääksi suosituimmista poliitikoista.

Veil osallistui myös viime talvena homoliittomielenosoituksiin. Monien yllätykseksi Veil osoitti mieltään samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta vastaan.
 



7. Jean Reno
Reno on monesta Hollywood-tuotannostakin tuttu ranskalaisnäyttelijä, joka syntyi itse asiassa nykyisessä Marokossa espanjalaisille vanhemmille, ja muutti Ranskaan vasta 17- vuotiaana.



8. Francis Cabrel
Italialaistaustaiseen perheeseen syntynyt Francis Cabrel on paitsi ranskalaisen iskelmän ehdottomia klassikkonimiä, myös mukavan vaatimattoman oloinen tyyppi, joka Pariisin parrasvalojen sijaan viihtyy kotonaan perheensä kanssa synnyinseudullaan Lot-et-Garonnessa Lounais-Ranskassa. Kuten Goldman, myös Cabrel on Les Restos du Coeur -hyväntekeväisyyskampanja-aktiivi. Tässä hän esittää Shakirankin coveroimaa Je l'aime à mourir -kappaletta live-yleisön kanssa:



9. Dany Boon
Boon on pohjoisranskalais-algerialaiseen perheeseen Pohjois-Ranskassa syntynyt näyttelijä, koomikko ja ohjaaja. Boon ohjasi ja näytteli yhtä pääosaa Pohjois-Ranskan paikalliserikoisuuksille nauraneessa elokuvassa Bienvenue chez les Ch'tis, joka on Ranskassa kaikkien aikojen suosituin ranskalaiselokuva teattereissa käyneiden lukumäärän perusteella. Oheisessa trailerissa Boon vilahtaa kohdasta 1:10 alkaen (punaisessa sadetakissa).



10. Yannick Noah
No mahtuuhan se Noahkin sentään vielä kärkikymmenikköön. Kamerunilais-ranskalaisille vanhemmille Champagnen seudulla syntynyt tennispelaaja-muusikko on muiden listan muusikkojen tapaan tehnyt myös ahkerasti hyväntekeväisyystöitä mm. lasten parissa. Ja tietysti Les Restos du Coeur -kampanjoissa. Noahin Les Lionnes ("Naarasleijonat") oli muuten iso hitti kun aikoinani olin yliopistovaihdossa Ranskassa. Oi muistoja.



Kuriositeettina kerrottakoon, että pari viimeistä presidenttiäkin on päässyt ranskalaisten suosikkiranskalaisten joukkoon. Nykyinen presidentti Hollande löytyy sijalta 44 (nousua viime vuoteen yksi sija) ja Sarkozy jopa sijalta 20 (nousua kokonaista 32 sijaa).

Millaisia ajatuksia lista kärkikymmenikkö herätti? Minusta oli jopa vähän yllättävää, että yleensä niin ironiset ja kyyniset ranskalaiset tykkäävät melkein ällöttävän sympaattisista tyypeistä. Mutta tässä vinkkejä, jos haluat päätyä ranskalaisten kansansuosikiksi:


  • Synny mielellään Ranskassa, mutta vähintään toisen vanhempasi on hyvä olla ei-ranskalainen.
  • Tee Chérie FM -radiokanavalle sopivaa musiikkia.
  • Ellei muusikon lahjoja ole, ryhdy edes näyttelijäksi.
  • Jos ryhdyt näyttelijäksi, tee komedioita. 
  • Ole symppis, älä diivaile.
  • Panosta hyväntekeväisyyteen, erityisesti Les Restos du Coeur -kampanjointiin.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Les Minous pour Tous et Toutes ?

Eilen piti palata kotiin bussin sijaan metrolla. Bussini oli peruttu samaa sukupuolta olevien avioliitto- ja adoptio-oikeutta vastustavien Manif pour tous -mielenosoituksen vuoksi. Näitä on nyt järjestelty pitkin kevättä, ja joka kerta osanottajamäärä on ollut edelliskertaa vähän pienempi.

Metroasemalla näin vastakkaisella laiturilla kokonaisia perheitä alle 10-vuotiaine lapsineen ja lippuineen matkalla mielenosoitukseen. En vain voi ymmärtää, mikä saa vanhemmat raahaamaan lapsensa mukanaan tällaiseen mielenosoitukseen. Varsinkin, kun sen tiedettiin äityvän väkivaltaiseksi. Sisäministeri Manuel Valls oli jopa pyytänyt etukäteen mielenosoittajia jättämään lapsensa kotiin. Vaan ei.

Tässä mielenosoituksen etukäteismainos:

Ja tältä siellä näytti todellisuudessa:





Toki pahimmat rähinät alkoivat vasta, kun poliisi pyysi osanottajia hajaantumaan mielenosoituksen päätteeksi. Videokuvista päätellen lapsiperheet olivat siinä vaiheessa jo lähteneet. Mutta nämä vanhemmathan eivät voineet tietää etukäteen, missä vaiheessa räjähdysaltis tilanne poksahtaa käsiin. Huutojen perusteella äärioikeistolainen rähinäjengi vastusti niin sosialistihallitusta kuin tiedotusvälineitäkin. Ja tietysti maahanmuuttajia. Homot olivat heille ilmeisesti melkein sivuseikka. Väkivallan kohteeksi kelpasivat niin poliisit kuin toimittajatkin. 

Että semmoinen koko perheen tapahtuma.

Ja kuten ehkä tiedätte, laki samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudesta on täällä jo hyväksytty. Ensimmäiseksi vihille ehtivät 6 vuotta yhdessä olleet Bruno ja Vincent, joiden häitä juhlitaan 500 vieraan voimin ensi keskiviikkona. Onnea heille!

Ehtihän tämä homoaihe tietysti Cannesiinkin. Kultaisen palmun voitti kahden nuoren naisen rakkaudesta kertova La Vie d'Adèle / Blue is the Warmest Color:



Elokuvan voittojuhliin tuli pieni särö Canal+ -kanavan omituisesta twiittauksesta voittajan paljastuttua. Twiittauksessa pohdiskeltiin, mahtaisivatkohan voittajat "nuoleskella toistensa mirrejä" voittoa juhliakseen. Oksettavan huono ja typerä vitsi vai homofobiaa? Twiittaus julkaistiin kätevästi samaan aikaan kun Pariisissa homoliittoja vastustavat mielenosoittajat heittelivät irtoesineillä poliiseja. Se tosin tuli sikäli oudosta lähteestä, että Manif pour Tous -liikkeen osanottajat ovat syyttäneet Canal+ -kanavaa siitä, että se esittäisi heidät toistuvasti vähän naurettavassa tai ainakin epäedullisessa valossa. Twiitti poistettiin muutamassa minuutissa, ja tilalle tuli hyvittelevä viesti, jossa yritettiin tyynnytellä "turhaa polemiikkia". Liian myöhään, tietysti. (Twiittejä ja lisätietoja täällä)


Mahtaako kortistossa nyt olla yksi community manager enemmän, vai oliko kyseessä sittenkin harkittu mediatemppu? Ken tietää.

Minä suosittelisin näitä kaikkia kiihkomielisiä hankkimaan itselleen ihan oikean minoun eli mirrin. Siis kissan. Sitä ei kuullu nuolla, vaan silittää. Kissan kehräyksen kuuntelu ja kissan silittely tutkitusti laskevat verenpainetta ja vähentävät stressiä. Ettei tarvitsisi enää purkaa ahdistustaan mielenosoituksissa ja twiiteissä.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Ranskalaiset, nuo Euroopan rasistit?

Ranskalaiset ovat Euroopan rasistisinta kansaa. Näin vihjaa meille ruotsalaisekonomien tekemä tutkimus, jossa eri maiden kansalaisilta tiedusteltiin, keitä he eivät haluaisi naapurikseen. Yhtenä vaihtoehtona oli "Eri rotua edustavan henkilö". Tämän vaihtoehdon ruksitti haastatelluista ranskalaisista 22,5 %, mikä vei heidät Euroopan ykkössijalle. The Washington Postissa julkaistuun "rasismikarttaan" voi tutustua täällä.

Le Arrogant Frog
Kuva: Glenn March

Jos minulta olisi kysytty 10 vuotta sitten, olisin ollut samaa mieltä - ranskalaiset olivat Euroopan rasisteja. Pidin vaihtokokemukseni perusteella ranskalaisia keskimäärin ennakkoluuloisina ja sisäänpäinkääntyneinä mörköinä, joita ei kiinnostanut mikään oman navan ulkopuolella tapahtuva. Noin niin kuin vähän kärjistäen. Varsinaista rasismia en tosin ehkä itse joutunut kokemaan, mutta loppumattoman määrän huonoja blondivitsejä, joihin kertojat tuntuivat usein vieläpä itse puolittain uskovan. Kaiken päälle Le Pen vanhempi pääsi noihin aikoihin presidentinvaalien toiselle kierrokselle.


Ethnic Stereotype
Banania-kaakaon mainosjuliste 1930-luvulta.

Kurkistetaanpa uudelleen karttaan. Sen mukaan ruotsalaiset ovat Euroopan vähiten rasististen kansojen joukossa. Hah hah. Missään en ole joutunut kokemaan samanlaisia ennakkoluuloja syntyperäni vuoksi kuin Ruotsissa. Vai eikö sitä lasketa, kun en ole "eri rotua"? Malawilaisen kaverini kokemusten mukaan ruotsalaiset eivät ehkä suoraan sano mitään negatiivista, mutta sen sijaan tuijottelevat ja kohtelevat kuin vähäjärkistä. Yritin lohduttaa, että päähäntaputtelu ja lässytys nyt olivat Svea-mamman hallinnon tapoja hoivata asukkaitaan. Kaverini koki, ettei hänen tohtorisihmisenä tarvinnut sellaista loppuikäänsä kuunnella, ja jatkoi uraansa Lontooseen.


a different use of "y a bon banania"
Banania-mainosta mukaileva juliste mainostaa rasisminvastaista konserttia. Kuva: Cicilie Fagerlid

Luulenpa, että kartta kertoo enemmän kunkin maan poliittisesta korrektiudesta kuin suoranaisesta rasismista. The Washington Post liippasi myös läheltä tätä selitystä arvuutellessaan, ettei Suomi ehkä maana ollut suoranaisesti rasistisempi kuin Ruotsi, suomalaiset olivat vain rehellisempiä. Itse epäilisin, ettei keskimääräinen ruotsalainen koskaan myöntäisi ääneen - ei ehkä edes itselleen - ettei halua "eri rotua edustavaa" naapurikseen. Ruotsalainen vain muuttaisi kaikessa hiljaisuudessa muualle. Ranskalainen taas kertoilisi rasistishenkisiä vitsejä "eri rotua edustavasta" naapuristaan - tyttärensä ja naapurin pojan häissä. Toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa (ainakin pohjoisamerikkalaisen viihdeteollisuuden mukaan), Ranskassa "eri rotua edustavien" liitot eivät ole tabu. Niitä näkee niin televisiossa kuin arjessa. Tilastollisesti 11,8 % ranskalaisten solmimista avioliitoista solmitaan ulkomailla syntyneen kanssa. Siis enemmän kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa. Kyseinen tilasto ei tietenkään tarkenna puolisoiden "rotua", mutta on kuitenkin suuntaa-antava.


banania
Banania-paketti nyt. Lisää Bananiaan liitetystä rasismista esim. täällä.

Toisin kuin ensimmäisen Ranska-kokemukseni jälkeen, en siis enää pidä ranskalaisia rasisteina, korkeintaan hieman ksenofobeina. Mutta kelläpä meistä ei ennakkoluuloja olisi? Ensimmäinen askel on myöntää ne itselleen. Ranskalaiseen huumoriin kuuluu sitä paitsi pieni epäkorrekti ilkeily. Sitä ei kannata ottaa kirjaimellisesti, ettei tule turhaan paha mieli. Jos ranskalainen on tyly, hän on sitä luultavasti vähän kaikille, siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Ja jos syyllistää ulkomaalaista huonosta ranskantaidosta, hän tekee sen ehkä peitelläkseen omaa kielitaidottomuuttaan, jota häpeää. Ääliöitä on toki joka maassa, mutta noin niin kuin yleisellä tasolla.


purple eyes, blue eyes, green eyes
Kuva: Marya

Niin, sitten vielä tuo ruotsalaistutkimuksen rotukysymys. Sana rotu nimittäin poistettiin hiljattain Ranskassa virallisista papereista. Joku voi pitää tätä poliittisen hyperkorrektiuden ilmentymänä: "Seuraavaksi pitää poistaa teksteistä kansalaisuudet -- ja termi homo sapiens, mikä vapauttaisi eläintarhoihin vangitut esi-isämme!", nälvi esimerkiksi toimittaja-historioitsija Benoît Rayski. Rotu on sanana kuitenkin tietyssä poliittisessa ja historiallisessa kontekstissa muodostettu sosiaalinen konstruktio, jolla ei nykyisen ymmärryksen mukaan ole tieteellisiä perusteita. Rotu ja sitä kautta rasismi eivät myöskään ole enää termejä, joilla voisi määritellä mitenkään kattavasti yksilöön kohdistuvia ennakkoluuloja. Entäpä ennakkoluulot muita uskontoja tai seksuaalista suuntautumista edustavia kohtaan? Tai muita etnisiä tai kieliryhmiä kohtaan? Tai toista kansallisuutta olevaa kohtaan? Tai, krhm, toisenlaista hiusväriä kantavia kohtaan? Ehkä tämä kaikki osaltaan vaikutti ranskalaisten tapaan vastata tähän ruotsalaisten esittämään kysymykseen?


Princess of India 2001
Barbie-nukke Intiasta. Kuva: TN

Kuten huomaatte, minulla ei ole mitään Suurta Vastausta aiheeseen. Kunhan halusin jaaritella. Olisi myös mielenkiintoista lukea Intiaa ja Etelä-Koreaa tuntevien mietteitä maiden korkeasta sijoituksesta kyselyssä. Satu ja Terhi, heräsikö teillä esimerkiksi mitään ajatuksia...?

lauantai 4. toukokuuta 2013

Miltä ranskattaret tuoksuvat?

Mutuiluun ja tuttavapiiriini perustuvan analyysini perusteella ranskattaret tuhlaavat mielellään asioihin, jotka eivät näy päälle päin: alusvaatteisiin, voiteisiin ja tuoksuihin.

Erityisesti parfyymeissä on jotain todella ranskalaista. Parfyymiteollisuus kehittyi keskiajan Ranskassa ja Versailles'n hovissa puutteellisesta peseytymisestä aiheutuvia haisuja peiteltiin parfyymein. Ja nykyisin suurin osa klassisimmista hajuvesibrändeistä on ranskalaisia.

Miltä ranskalainen sitten tuoksuu hien ja valkosipulin lisäksi?


10. Lancôme: La Vie est Belle (L'Oréal)



Lancôme luottaa tuoksukampanjassaan hampavaan Hollywood-tähtöseen. Valinta oli onnistunut, sillä vasta vuonna 2012 lanseerattu haisuke onnistui hinaamaan itsensä ranskalaisten top 10 suosikiksi.



9. Paco Rabanne: Lady Million (Puig)




Rabannen tuoksu on top-listan ainoa, joka ei kuulu ranskalaiselle luksusbrändille. Aika hyvin tätä jossain välissä rummutettiinkin tv-mainoksissa. Ylipäänsäkin Ranskassa muuten näkyy tv:ssä huomattavasti enemmän hajuvesimainoksia kuin Suomessa. Varsinkin joulun alla.


8. Kenzo: Flower (LVMH)


Kenzon Flower-tuoksun mainoksissa minua viehättää viehättää se, miten haiseva miljoonakaupunki Pariisi on onnistuttu kerta toisensa jälkeen (esimerkit vuodelta 2012 ja 2013) ymppäämään kukkaistuoksun yhteyteen. Kenzo Takada on toki syntyjään japanilainen, mutta hänkin on asunut Pariisissa 1960-luvulta asti. Nykyisin Kenzo kuuluu ranskalaiselle LVMH:lle, kuten valtaosa muistakin Ranskan top 10:n tuoksuista.


7. Dior: Miss Dior (LVMH)



Myös Miss Diorin kampanjassa luotettiin ammattimallin sijaan Hollywood-tähtösen voimaan. Tämän uusimman, Natalie Portmanin tähdittämän mainoksen on ohjannut Sophia Coppola. Ylellistä elämää tässäkin kaupataan, mutta tunnelma on hieman romanttisempi kuin yllä olevassa Paco Rabannen mainoksessa.


6. Guerlain: Shalimar (LVMH)




Minusta 1920-luvulla luotu Shalimar on tätimäinen enemmän aikuiseen makuun. Tuntuu siksi oudolta nähdä lapsenkasvoinen malli mainostamassa tätä klassikkotuoksua. Kaipa sillä yritetään houkutella nuorempaa asiakaskuntaa. Mutta eikö se karkota aikuisia ostajia?


5. Chanel: Coco Mademoiselle



Keira Knightleyn tähdittämä mainos järkytti brittiyleisöä Ice Age 2:n mainostauolla ja kiellettiin siksi lasten- ja nuortenohjelmien yhteydestä. Pariisi-fanit innostuvat ehkä aavemaisen autioista Pariisi-maisemista, joissa Keira mopoilee.



4. Thierry Mugler: Angel (Clarins)



Tämä parikymmentä vuotta vanha tuoksu tipahti viime vuonna ranskalaisten suosikkituoksujen top 3:n joukosta. Viileän vaalean Naomi Wattsin jälkeen mainoksissa on piehtaroinut Eva Mendes.


3. Guerlain: La Petite Robe Noir (LVMH)



La Petite Robe Noir eli Pikkumusta luottaa pariisilaiseen eleganssiin. Nancy Sinatran reipas jenkkirallatus tuo mainoksen kliseiseen kuvastoon onnistuneen kontrastin. Tuoksu tuli markkinoille jo vuonna 2009, mutta varsinainen lanseeraus tapahtui vasta maaliskuussa 2012, ja nosti tuoksun saman tien pronssisijalle ranskattarien nenissä.


2. Chanel: N° 5


Kuva
Tämä klassikkotuoksu ei esittelyjä kaipaa. Paitsi että sanonpa sen verran, että uusi Brad Pittin tähdittämä mainos on typerä. Verratkaa vaikka vanhoihin klassikkomainoksiin Madame Figaron sivuilla (klikkaa linkistä avautuvalla sivustolla "voir les photos"-otsaketta).

Mainosten tuijottelun sijaan Chanel Vitosen ja Coco Chanelin fanien kannattaa silti suunnata Palais de Tokyoon, jossa on esillä 5.5. - 5.6.2013 tälle hajuvedelle omistettu N° 5 Culture Chanel -näyttely.




1. Dior: J'adore (LVMH)

Ken ei ole tätä Charlize Theronin tähdittämää mainosta nähnyt, ei ole juuri aikaansa television tuntumassa viettänyt. Ainakaan Ranskassa.



Diorin J'adorea myytiin Ranskassa viime vuonna 52 miljoonan euron edestä, mutta on sen mainontaan sitten panostettukin. Arviolta kymmenisen prosenttia J'adore-brändin liikevaihdosta meni mainontakuluihin. 


Minusta J'adore on yllättävän voimakas suosikkituoksuksi - omaan makuuni se sopii paremmin iltarientoihin kuin arkituoksuksi. Ja arkituoksua luulisi kuluvan enemmän? Vai käytetäänkö arjessa edullisempia tuoksuja - tässähän tuoksut oli listattu niihin kulutetun rahamäärän mukaan, ei sen mukaan, montako litraa niitä tuli ranskalaisten läträttyä. Tai sitten ranskalaiset vain viihtyvät voimakkaammissa tuoksuissa.

Sikäli kyllä ymmärrän J'adoren suosion, että oma tämänhetkinen suosikkiarkituoksuni kuuluu J'adoren perheeseen, kyseessä on nimittäin  J'adoren vesitetty hento versio, J'adore l'eau.


--

Lähteitä: radin.com ja challenges.fr

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Carambareista vielä...

Jokin aika sitten kirjoitin Carambareista, toffeemakeisista, jotka kätkevät kuoriinsa satumaisen huonoja puujalkavitsejä.

Viime viikolla ranskalaisessa mediassa, niin sosiaalisessa kuin siinä ihan oikeassakin, levisi suru-uutinen: Carambarin kääreistä poistettaisiin vitsit! 



Carambar oli lähettänyt valikoiduille bloggaajille ja trendikkäiksi koetuille tiedotusvälineiden edustajille asiasta tiedotteen, jonka mukaan Carambarit vakavoituisivat. Vitsien tilalle oli tulossa opettavaisia monivalintatehtäviä mm. historiasta ja maantiedosta. Lehdistötiedotteessa tähdennettiin, että tutkimusten mukaan ihminen oppii parhaiten syödessään.



Jotkut pitivät ilmoitusta ennenaikaisena aprillipilana, toiset taas markkinointikikkana. Kolmannet huolestuivat niin, että liittyivät vitsien poistamista vastustavaan Facebook-ryhmään. Ranskan ulkopuolella asuva ranskalaiskaverini suunnitteli surkeana, miten ja mistä hankkisi sellaisen Carambar-varaston, että voisi esitellä ilmiötä aikanaan tyttärelleen, joka syntyi tänä vuonna. 

Tänään (maanantaina) Carambar sitten myönsi, että kyseessä oli pelkkä markkinointikikka. Vitsejä ei ollut tarkoituskaan poistaa. Tarkoitus oli herättää huomiota ja tehdä Carambareista puheenaihe. Ja siinä tosiaan onnistuttiin, vieläpä erittäin edullisesti tavanomaiseen markkinointikampanjaan verrattuna. 

Viraalikampanja näytti uppoavan yllättävän helposti jopa ns. vakaviin tiedotusvälineisiin. Kampanjan taustalla olleen Farid & Fred -viestintätoimiston mukaan yksikään toimittaja ei esimerkiksi esittänyt tarkentavia kysymyksiä tutkimuksista, joihin tiedotteessa viitattiin.


Vanhat kuvat kiertämään.

Viestintäkonsultti Frédéric Houssayn mukaan tapaus osoitti, miten yhteenkietoutuneita viestinnän eri sektorit ovat: 

"Hyödyntämällä bloggaajia, jotka eivät ole toimittajia, viraalimarkkinointikampanja on vetänyt soppaan mukaan viestinnän ammattilaisia."

Houssayn mukaan ongelmana on journalismi, jossa ei ole enää aikaa lähteiden tarkistuksille:

"Bloggaajat ovat vaikutusvaltaisia viestijöitä, mutta he eivät ole toimittajia. Viraalimarkkinoinnissa mainonta ja tiedonvälitys sekoittuvat. Mutta onko (näiltä) viestijöiltä tulevalla tiedolla informatiivista merkitystä? Sopiiko tämä tapa journalismiin?"

Frédéricin kanssa olen samaa mieltä siinä, että lähdekriitikkömyyteen kallistuva journalismi syö pohjaa koko ammattikunnalta, olipa siihen syynä kiire tai yksinkertaisesti ammattitaidottomuus.

Toimittajan titteli ei sinällään näköjään tee viestijästä luotettavampaa. Esimerkiksi tässä tapauksessa Libération uutisoi asiasta ilman sen kummempia kysymysmerkkejä. Toisaalta taas Je ne sais pas choisir -blogin Juliette suhtautui tiedotteeseen kriittisesti.



Voidaan tietysti kysyä, mitä virkaa niillä toimittajilla on, jos heidän tuotostensa oikeellisuuteen ei voi tämän vertaa luottaa? Eikö ammattilaisjournalismin pitäisi panostaa näennäisen nopean mutta pinnallisen ja usein virheellisenkin uutisoinnin sijaan laatuun ja syvyyteen? Yksittäinen toimittaja ei tietysti näistä päätä, vaan tiedotusvälineiden omistajat - ja viime kädessä me asiakkaat.

No jaa. Oli miten oli, näin vähäisen bloggaajan ominaisuudessa kerron teille, että on se kumminkin hianoo, että saan viihdyttää itseäni ja lähipiiriäni vastedeskin Carambarin puujalkavitseillä.