Ron Mueck Fondation Cartier'ssa.

Viikonloppuna otimme viimein itseämme niskasta kiinni ja jonotimme reilun tunnin Fondation Cartier'n Ron Mueck -näyttelyyn.

Suoraan sanottuna ei olisi kannattanut. Esillä oli alle 10 työtä ja taiteilijasta kertova lyhyt Still Life -dokumentti (josta pätkä on katsottavissa myös Youtubessa). Aika hento anti, kun lippu maksoi kuitenkin lähes 10 euroa.

Päälle päätteeksi näyttelyssä ei saanut edes kuvata, joten piti poimia kuvitukseksi pari julkaisuluvallista kuvaa esillä olleista töistä.

Mask II, 2002. Kuva: Lance Degilbo

Ron Mueck on Australiassa syntynyt, nykyisin Lontoossa asuva taiteilija, jonka tyylisuuntana on hyperrealismi. Teokset ovat yleensä ihmishahmoja, joiden koko vaihtelee alle metrin korkuisesta jättiläismäiseen. Ennen taiteilijauraa nukkeja elokuviin rakentanut Mueck käyttää materiaaleina mm. lasikuitua ja silikonia.

Youth, 2009. Kuva: Emmett Anderson

Hahmot eivät ole varsinaisesti kauniita, mutta äärettömän todellisen oloisia. Hädin tuskin sain pidäteltyä itseni hiplaamasta hahmojen ihoa. Olisiko se ollut koskettaessa lämmin? Toisaalta tuntui lähes nololta kurkistella hahmoja läheltä. Ikään kuin olisi rikkonut elävän ihmisen intimiteettiä.

Man in a Boat, 2002. Kuva: Emmett Anderson

Esillä olleet teokset olivat siis kiehtovia. Pienuuden, hinnan ja pitkien jonojen vuoksi en silti ehkä suosittelisi näyttelyä muille kuin ehdottomille Mueck-faneille.

Olin nuori kapinallinen ja otin näyttelystä kuvan ulkoa käsin.

Näyttelyjonoa Fondation Cartier'n puolivillin puutarhan läpi nähtynä.

Fondation Cartier'n jännän, puutarhan joukkoon katoavan rakennuksen on muuten suunnitellut samainen Jean Nouvel, jonka käsialaa on myös blogissa taannoin vilahtanut Arabimaailman instituutti,

Ron Mueck -näyttely Fondation Cartier'ssa 16.4. - 29.9.2013
261, boulevard Raspail
Metro: Raspail/Denfert Rochereau

Pariisin bretagnelaiskortteli

Montparnasse on se alue, jonka Pariisissa poikkeava tunnistaa korkeasta, mustasta tornista, joka törröttää kuin tulehtunut finni keskellä kaupungin hienostunutta poskea.

Mutta on Montparnasse muutakin kuin toimistotorni ja rautatieasema. Kun paikalle noin 150 vuotta sitten rakennettiin rautatieasema, sinne ilmaantuivat myös ensimmäiset bretagnelaiset, nuo junantuomat. 

Mustavalkoinen Gwenn ha Du eli Bretagnen lippu on kehitetty 1920-luvulla Kreikan ja Yhdysvaltojen lippujen pohjalta.

Miksi ihmeessä bretagnelaiset sitten jumittivat rautatieaseman ympärille? Bretagnelaistaustainen ystäväni tarjosi kolmea selitystä: 1. Heitä ei kiinnostanut lähteä tutustumaan pidemmälle pääkaupunkiin. 2. Aseman läheltä pääsi halutessaan nopeasti takaisin Bretagneen. 3. Bretagnelaiset eivät tunnetusti kuppiin sylje, joten ehkä he eivät jaksaneet hoiperrella enää asemaseutua pidemmälle.

Nykyisin korttelin bretagnelaistausta näkyy lähinnä kreppipaikkojen määrässä. Erityisesti rue du Montparnassella crêperieitä riittää melkein silmänkantamattomiin.

Gouel Breizhia eli vuotuisia Bretagne-festivaaleja juhlittiin ympäri Ranskaa tällä viikolla. 19. toukokuuta juhlitaan Bretagnen suojelupyhimystä.

Mistä lie johtuu, mutta bretagnelaiset ovat korsikalaisten ohella ehkä Ranskan kotiseuturakkainta väkeä. Bretagnelaiset ovat tuulenpieksemästä kotiseudustaan ylpeitä, ja esimerkiksi kiinnittävät usein mielellään Bretagnen lippuja autoonsa tai polkupyöräänsä.

Jos poikkeat Pariisissa eikä aikasi riitä lähteä Bretagneen asti, poikkea ihmeessä krepillä ja siiderillä rue du Montparnassella.

Todella hyviä ja autenttisia kreppejä ja galetteja saa Pariisista muualtakin, mutta täällä kreppipaikan valikoiminen on tarjonnan runsauden vuoksi helppoa ilman etukäteissuunnitteluja. Kokemukseni mukaan paikat ovat hinta-laatutasoltaan keskenään melko samanlaisia. Esimerkiksi kuvan La Crêperie de Josselin on ok, samoin La Crêperie Bretonne, jossa tänään poikkesimme syömässä.

Taustalla häämöttä klassikko la crêpe complète, jonka täytteisiin kuuluu puoliraakaa kananmunaa, kinkkua ja juustoa.

Itse valitsin mozzarellalla, tuoreilla tomaateilla ja basilikalla täytetyn lettusen. Ohessa lisäksi salaattia. Basilika olisi saanut maistua enemmän.

Ongelmansa kullakin

Kun sairastuu vatsatautiin juuri silloin, kun aurinko alkaa lämmittää yli 20°C ja koko maailma ryntää onnellisena puistoihin piknikille tai terasseille roseelle, sitä hetken kuvittelee olevansa maailman epäonnisin tyyppi.

Silloin kannattaa muistella heitä, joilla kävi vielä heikompi mäihä.

Kuten muuan Guillaume Marie Pellerin. Kyseinen monsieur Pellerin oli kokenut veturinkuljettaja, jolla oli vuonna 1895 takanaan 15-vuotinen ura rautateillä. 

Eräänä lokakuisena päivänä Pellerinin Grainvillesta Pariisin Gare de l'Ouestille kuljettama juna oli kymmenisen minuuttia myöhässä. "Pas de problèmes !", tuumasi Pellerin, Ranskan rautateiden rautainen ammattilainen. Kunnon loppukiri kuittaisi myöhästymisen. 

Lopputuloksena oli, että veturi ja 12 sen vetämää vaunua vyöryivät liian nopeasti laiturille. Tässä vaiheessa vedettiin hätäjarrua, tuloksetta. Vauhtia piisasi niin, että juna jyristi päätepuskimen läpi, halki asemarakennuksen, terassin ja koko asemarakennuksen julkisivun, pysähtyäkseen viimein katukiveykselle 10 metriä alemmas. Kaikeksi onneksi kaikki matkustajavaunut jäivät asemarakennuksen puolelle. 

Kuva: Studio Lévy & Fils

Itse asiassa näyttävä turma ei vaatinut kuin yhden kuolonuhrin. Marie-Augustine Aguilard, joka oli hoitamassa aseman edustalla sijainnutta lehtikioskia miehensä puolesta, sai asemarakennuksesta pudonneen kiven päähänsä kesken neulontatuokion.

Veturi roikkui asemarakennuksen ikkunasta neljä päivää. Omituinen näky keräsi paikalle paljon ihmettelijöitä ja näystä ikuistettiin useita valokuvia. Onnettomuuskuvat ovat sittemmin alkaneet elää omaa elämäänsä.

Onnettomuusjunasta on tehty meemi.

...ja levyn kansia (Lean into it...?).

...ja ainakin yksi kirjan kansi..

Eräänlainen rekonstruktio on rakennettu Mundo a vapor -teemapuistoon Brasiliaan. Kuva: Arqueos Weiss

Martin Scorsese esitti yhden tulkinnan onnettomuuden kulusta elokuvassa Hugo:



Sittemmin samaisen aseman nimeksi on tullut Montparnassen asema, ja sen julkisivukin on vähän futuristisempi.

Kuva: Yuichi

Ja aseman junatkin ovat virtaviivaisempia:

Kuva: QT1P

P.S.
Ettei postaus menisi vain junista lätisemiseksi, niin jaanpa vielä tiedon, että halusin tässä taannoin tipun väriset kynnet. Kun en lähi-Monoprix'n räikeissä valoissa oikein osannut arvioida tarjolla olevia keltaisen sävyjä, otin sitten molemmat. Rimmelin nro 057 "Just buy me" (pakkohan se oli, kun noin suoraan käskettiin) ja Maybellinen Colorama-sarjan nro 749 "Electric Yellow".

En tiedä onko värisokeus yllättänyt minut vai kynsilakantuottajat, mutta eiväthän nämä mitään keltaisia ole! Oransseja ovat! Tai mitälie himskatin sinappeja.

Joo-o, ihan ite lakkasin. Kuvassa oikealla Rimmeliä ja vasemmalla Maybellineä. Juu-u, ei erota toisistaan, vaikka pullossa Rimmel näytti vaaleammalta.

P.P.S. Kiinnostuneet voivat kaivella halutessaan lisää kiehtovia yksityiskohtia Montparnassen junaonnettomuudesta vaikkapa Wikipediasta. 

Lenkille Pariisissa

Vanhan stereotypian mukaan pariisittaret eivät urheile, vaan pysyvät hoikkina tupakan ja mustan kahvin voimin. Ennen se taisi vähän pitääkin paikkaansa. Kun minä vuosikymmen (voikamalakunaikarientää, ehämmäävoiollaniinvanha!) sitten asuin ensi kertaa Ranskassa, kukaan ei lenkkeillyt. Ja kun itse kävin lenkillä, paikalliset toljottivat menoani suu auki. Osasyynä tietysti saattoi olla säkenöivä kauneuteni, luonnollisesti, mutta ennen kaikkea syynä oli se, ettei lenkkeilijöitä näkynyt katukuvassa tai puistoissa.

Nyt ei kukaan vilkaise kahdesti, jos lenkkeilen Pariisissa. Joko säkenöivä kauneuteni on karissut, tai sitten syynä on se, että lenkkeilijät ovat nykyisin ihan arkipäiväinen näky täälläkin.

Pariisissa lenkkeily on minusta haastavaa siksi, etten tykkää urheilla kadulla autojen seassa, enkä asu urheiluun sopivan puiston lähellä. Toisekseen, en itse asiassa tykkää juoksemisesta (vaikka se kovin trendikästä onkin), vaan suosisin sauvakävelyä (vaikka se kovin epätrendikästä onkin). Olen hankkinut kaupunkikäyttöön jopa pituudeltaan säädettävät sauvat, mutta en vaan kehtaa sauvoa tässä kaupungissa ihan missä sattuu.

Tämän taustoituksen jälkeen allekirjoittaneen syväluotaavaa ja ehdottoman objektiivista analyysiä Pariisin puistojen soveltuvuudesta lenkkeilyyn:

Luxembourgin puisto (22,45 ha; 6. kaupunginosa)

+ Puisto on suhteellisen suuri, joten täällä ei tarvitse juosta ihan pientä kehää.

- Melko paljon turisteja, mummoja, lapsiperheitä ja vastaavia hidastamassa urheilusuoritusta. Arkena lounasaikaan tilanne on kohtuullinen, viikonloppuisin vaikeampi.

- Syystä tai toisesta minun on mahdoton kuvitella itseäni sauvomaan Luxembourgin puistoon, kaipaan siihen metsäisempää (lue: vähemmän fiiniä) ympäristöä. Vika on korvieni välissä, sillä lounaslenkillä vastaan tulee jopa enemmän sauvakävelijöitä kuin juoksijoita.

Harmaan Luxembourgin puiston taustalla vaanii vieläkin harmaampi Eiffel.

Yksi Luxembourgin puiston urheilumuodoista on petankki. Ennen matsia palttoo asetellaan tyylikkäästi henkarille.

Luxembourgin puistosta bongattu papukaija.

Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Lisää Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Buttes-Chaumont (24,7 ha; 19. kaupunginosa)

+ Mukavan suuri, ei tarvitse kiertää pientä kehää.

+ Rento paikka, sopii sikäli myös sauvomiseen.

+/- Korkeuserot tuovat kävelijälle mukavaa pakaraharjoitusta, mutta juoksijalle ne saattavat olla turhan raskaita.

- Aurinkoisina viikonloppuina hipsterien ja piknikväen tukkima.
 

Buttes-Chaumontin tyypillistä kävijäkuntaa.

Pakollinen Sacré-Coeur-kuva Buttes Chaumontilta.

Keväinen Buttes-Chaumont

Bois de Boulogne (846 ha; 16. kaupunginosa) / Bois de Vincennes (995 ha; 12. kaupunginosa)

+ Suuri ja metsäinen, täällä saa sauvoa kaikessa rauhassa.

- Suuri ja metsäinen, en lähde tänne mielelläni lenkkeilemään yksin (vaikka varsinkin viikonloppuisin ohikulkijoita riittää). Ilta-aikaan kannattaa vältellä.

- Paljon koiria irti.

- Kaukana.

Bois de Vincennes

Bois de Vincennes

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Parc Monceau (8,25 ha; 8. kaupunginosa)

+ Suhteellisen keskeinen sijainti.

- Pieni ja ahdas juoksemiseen.

- Tuntuu liian fiiniltä sauvomiseen, eikä sauvoja mahdu kapeilla käytävillä kunnolla edes viuhtomaan.

Parc Monceaun lenkkeilijät kiertävät ahdasta ulkokehää.

Parc Monceaun lenkkeilijöitä.

Lapsoset kiertävät Parc Monceaussa kehää puolestaan karusellissä.

Champ de Mars (24,3 ha; 7. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto, jos sattuu Eiffelin tietämissä asumaan tai työskentelemään. Ja päätyy mielellään noin miljoonan turistin kuva-albumiin.

- Turistit ja turistikrääsän kaupustelijat tukkivat reittiä jatkuvasti. École Militairen puoleisessa päädyssä on väljempää.

- Liian avoin kenttä, kaipaan metsäisempää ja luontomaisempaa ympäristöä.

Lenkkeilijä ja turistit ja joku torni Champ de Marsilla.

Jardin des Plantes (23,5 ha; 5. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto lounasjuoksupyrähdykseen, jos sattuu kulmilla olemaan.

+ Melko suosittu, mutta käytävät ovat pääosin mukavan leveitä, joten ohittelemaan mahtuu.

- Suurin osa puistosta on taas minusta liian avointa kenttää, en lähtisi tänne sauvomaan.

Parc Montsouris (15,5 ha; 14. kaupunginosa)

+ Puineen ja nurmikenttineen mukavan luonnonläheinen.

- Kesäviikonloppuisin täynnä piknikväkeä.

Promenade Plantée  (4,7 km; 12. kaupunginosa)

+ Kaunis ja suojaisa

- Kapealla käytävällä on varsinkin viikonloppuisin turhan ahdasta juosta, saati sitten huitoa kävelysauvoilla.

Ratkaisevaa puiston valinnassa on tietysti se, missä on ja millainen on aikataulu. Harva ehtii arjen keskellä erikseen lähteä tunnin metromatkan päähän urheilemaan.

Otan myös mielelläni vastaan uusia ideoita pariisilaisten lenkkeilypaikkojen suhteen!

P.s. Täällä muuten tuiskuttaa parhaillaan lunta! Voi *kirosanakirosanakirosana*!

Illallinen 14. kaupunginosassa: Pariisin paras korealainen?

Eräs parhaista kavereistani Pariisissa on eteläkorealainen Eun Young, jonka kanssa illat kuluvat yleensä illallisen äärellä juoruillen. Yleensä päädymme syömään korealaista, sillä Eun Young tuntee Pariisin parhaat korealaiset ravintolat ja usein vieläpä niiden henkilökunnan.


Eilen päädyimme illastamaan Denfert-Rochereaun tuntumassa 14. kaupunginosassa sijaitsevaan Souraan. 

Soura tarkoittaa kuulemma kuninkaan pöytää, mutta moitteettoman siistin ravintolan tunnelma ja sisustus olivat pikemminkin hillityn tyylikkäitä kuin ylenpalttisen monarkistisia.

Vaaleilla luonnonsävyillä sisustetun ravintolan seiniä koristivat taulut, joihin oli kehystetty aasialaisia kirjainmerkkejä. Kysyin tietysti heti Eun Youngilta, mitä elämänviisauksia kehyksiin oli piirretty. Eun Young vastasi vähän nolona, ettei hän oikeastaan tiennyt. Teksti oli nimittäin kirjoitettu kiinalaisin merkein, joita käytettiin muinoin korean kirjoittamiseen. Omat korealaiset kirjainmerkit ovat sittemmin 1900-luvun kuluessa korvanneet lähes täysin nämä hanja-merkit. Koulutettujen ihmisten pitäisi kuulemma edelleen kiinalaismerkkejä tunnistaa, mutta Eun Youngilta ne ovat päässeet unohtumaan, yliopistokoulutuksesta huolimatta.

Koreassa aterioita ei ole tapana jakaa ranskalaistyyliin selkeisiin alku-, pää- ja jälkiruokiin. Sen sijaan korealaiseen gastronomiaan kuuluu napostelu: pöytä täytetään erilaisilla pikku lisäkelautasilla, joista kaikki ruokailijat napsivat mieleisiään herkkuja.


Itse valitsin tällä kertaa pataa, johon kuului kanaa ja grillattua tofua. 

Eun Youngin lautaselta löytyi tuhti ja kevyen tulinen härkäkeitto. Keiton ohessa tarjoiltiin tietysti riisiä. Riisiä syödään kuulemma Koreassa perinteisesti joka aterialla, myös aamiaisella.

Lisäkkeistä erityissuosikkini on korealaisen keittiön klassikko, kimchi, joka löytyy alla olevassa kuvassa ylärivistä keskeltä. Eun Youngilla on kuulemma tähän herkkuun suoranainen riippuvuus: ateria ilman kimchiä ei ole kummoinenkaan. Kimchin valmistaminen kotona on kuitenkin aikaa vievää puuhaa, joten ei ihme, että Pariisin korealaisravintolat ovat Eun Youngille tuttuja paikkoja.

Toisin kuin kiinalaiset tai japanilaiset, korealaiset käyttävät ruokailuvälineenä joka aterialla puikkojen ohella lusikkaa. Korealaiset syömäpuikot ovat perinteisesti metallisia: hopeaa, pronssia tai ruostumatonta terästä.

Soura on hyvä vaihtoehto, jos etsit siistiä pikku ravintolaa ja autenttisia korealaismakuja. Pääruoan hinta (lisukkeineen) oli 15-20 euroa. Tarjolla oli myös erilaisia menu-kokonaisuuksia, joiden kokonaishinta (ilman viiniä) pyöri 20-30 euron tienoilla. Ennen klo 19 ravintolaan kuulemma mahtuu usein ilman varausta, mutta muuten varausta suositellaan. Henkilökunta oli iloisen ystävällistä - tosin seuralaiseni oli natiivi ja kanta-asiakas.

Mikäli iltaa haluaa vielä aterian jälkeen jatkaa, aivan parin askeleen päässä odottavat Jimmy Hendrixinkin suosiman rue Daguerren lukuisat terassit.

Soura
7, rue Ernest Cresson
Metro: Denfert-Rochereau / Mouton-Duvernet