Fransujen Fantasiat eli Ken on heistä kaikkein kaunein?

Makuasioita ja stereotypioitahan nämä, mutta minusta ranskalaiset ovat kyllä noin ulkonäöllisesti yksi maailman viehättävimmistä kansakunnista. Niin miehet kuin naisetkin. Siksi oli mielenkiintoista lueskella Opinion Matters -instituutilla teetettyä kyselytutkimusta, jossa mitattiin, keitä ranskalaisia ranskalaiset itse pitävät kaikkein vetävimpänä.

Oli hauska huomata, että parikymppiset silikonibimbot tai muskelimiehet eivät ranskalaisten fantasioissa juuri juhli, heihin puree näköjään pikemminkin nelikymppisten elämäkokemuksen myötä hankittu charmi.

Naiset:

5. Vanessa Paradis

No totta kai ihana nelikymppinen Vanessa kuuluu tälle listalle hammasrakoineen, hentoisine vartaloineen ja hunajaisine äänineen. Johnny Depp on kyllä ääliöiden ääliö.

Vanessa Paradis vuonna 2010. Kuva: Baptiste Roussel

5. Karine Le Marchand

Vanessan kanssa jaetulle vitossijalle nousi burundilais-ranskalaiseen perheeseen 45 vuotta sitten syntynyt Karine. Hän aloitti uransa mallina, mutta on viime vuodet toiminut tv-juontajana. Viime vuosina Karinea on työllistänyt erityisesti paikallinen versio Maajussille morsian -tosi-tv-sarjasta, jonka promokuvissa hän alla virnistelee.

Karine Le Marchand

4. Carole Bouquet

Ikinuori 56-vuotias Bouquet pyörii yhä ranskalaisten päiväunissa. Jännää kyllä, ketjussa polttanu Bouquet näytti minusta jo parikymppisenä Bond-tyttönä 1970-luvulla vähintään vuosikymmentä vanhemmalta. Minusta tämä on aika yleinen ilmiö ranskattarilla: nuorena he eivät ole välttämättä erityisen viehättäviä, mutta heidän charminsa jalostuu vuosikymmenten saatossa kuin vuosikertaviinillä konsanaan.

Carole Bouquet vuonna 2012. Kuva: Frantogian

3. Marion Cotillard

38-vuotias Cotillard taitaa olla kansainväliselle elokuvayleisölle tutuin Inceptionista ja erityisesti Pariisin varpunen -elokuvasta, jossa hän näytteli Edith Piafia Oscarin arvoisesti. Cotillard on kyllä karismaattinen ja vaikuttava, mutta minusta hän on syystä tai toisesta pikemminkin pelottava kuin ihana.

Marion Cotillard vuonna 2010. Kuva: Ninha Morandini

2. Jenifer Bartoli 

Star Academy -tosi-tv-laulukisasta kuuluisuuteen ponnistanut ja sittemmin mm. Ranskan The Voicea tuomaroinut Jenifer on kohta 31-vuotias laulajatar ja minusta ehkä listauksen klassisesti kaunein neitonen. Tosin minusta hän oli viehättävämpi ennen sitä mystistä ilmiötä, joka mm. hänen nenälleen tapahtui. Jenifer itse kieltää tiukasti olleensa kauneusleikkauksissa, mutta kukin voi arvioida kuvia esim. täältä. 

Jenifer vuonna 2013. Kuva: G. Garitan

1. Sophie Marceau

Voilà, ranskalaisten päiväunien kohde numero yksi on 46-vuotias näyttelijätär Sophie Marceau, jonka vilahti 1990-luvulla mm. Bond-tyttönä ja Braveheart-elokuvassa. Sophien vuosikymmeniä jatkunut suosio ei tunnu laantuvan. Kuten joku saattaa muistaa, hänet valittiin myös hiljattain 3. suosituimmaksi ranskalaiseksi.

Sophie Marceau vuonna 2007. Kuva: Andrey Lunin

Miehet:

5. Gad Elmaleh

Elmaleh on 42-vuotias marokkolaissyntyinen koomikko, joka Marceaun tavoin pärjäsi hyvin suosituinta ranskalaista äänestettäessä. Liekö Elmalehin salaisuutena terävä huumorintaju vai pistävänsiniset silmät, mutta ainakin hänen vetovoimansa on riittänyt Monacon Charlotte Casiraghin lapsen isäksi asti.

Gad Elmaleh vuonna 2011. Kuva: Grégory Bellemont

4. Vincent Cassel

46-vuotias näyttelijä Vincent Cassel ei sinisistä silmistään huolimatta ole kyllä minusta millään tapaa komea, pikemminkin rujo. Vetovoimainen hän kyllä on, eipä eräs maailman kauneimmista naisista olisi kai muuten hänen kanssaan naimisiin mennyt ja lapsia hankkinut.

Vincent Cassel vuonna 2010. Kuva: Rochus Wolff

3. Tony Parker

Pitkille monimiljönääriurheilijoille riittää varmasti ottajia. Esim. Tony Parker kelpasi Eva Longorialle, kunnes jäi kiinni vehkeilystä muiden naisten kanssa Evan siron selän takana. Ranskassa kasvanut Parker on muuten syntynyt Belgiassa hollantilaiselle äidille ja amerikkalaiselle isälle, joten en nyt tiedä, edustaako hän varsinaisesti ranskalaista mieskauneutta.

Tony Parker vuonna 2010 silloisen vaimonsa Eva Longorian kanssa. Kuva: LGEPR

2. Jean Dujardin

41-vuotias Jean Dujardin nyt on ainakin klassisen komea mies, että sikäli ymmärrettävä valinta tälle listalle. Tosin olen jotenkin saanut hänestä julkisuudessa niin harmittoman hömelön vaikutelman, ettei hän kyllä ainakaan omiin päiväuniini mahtuisi. Varsinkaan, kun Dujardiniä on ylipäänsä mahdoton kuvitella ilman hänen pellavapäistä vaimoaan, Alexandra Lamya, joka tuntuu olevan aina siellä missä miehensäkin.

powered by Fotopedia

1. Guillaume Canet

Miesten ykkökseksi kipusi naisten kolmosen elämänkumppani, nelikymppinen Guillaume Canet. Eikä kyllä paha valinta millään muotoa. Jos Canet'n ja Cotillardin yhteiskemia kiinnostaa, kannattaa katsoa hieman erilainen rakkauselokuva, Rakasta jos uskallat (Jeux d'enfants). Elokuvan filmauksen aikoihin Canet tosin oli yhä naimisissa Diane Krugerin kanssa.

Guillaume Canet vuonna 2010. Kuva: Yann Caradec

Koska ranskalaiset ovat osittain väärässä ja minä täysin oikeassa, kerron teille, keitä kaikkia listalta minusta ehdottomasti puuttuu:

1. Huippumalli ja näyttelijätär Laetitia Casta, joka on toiminut mallina myös Ranskan symbolille Mariannelle. 

2. Leïla Bekhti, lähes kolmekymppinen, ihanan mustasilmäinen näyttelijätär, joka on syntynyt Pariisin esikaupunkialueella algerialaistaustaisille vanhemmille.

3. Améliesta tuttu Audrey Tautou, joka ei taida esittelyjä kaivata. Syystä tai toisesta Audrey ei muuten tunnu olevan erityisen suosittu tai rakastettu näyttelijätär Ranskassa (katso kommentteja hänestä ranskaksi esim. täällä).

4. Eva Green, kolmekymppinen ruotsalaisen hammaslääkärin ja ranskalaisen näyttelijätär-kirjailijattaren tytär, joka on minusta valkokankaalla yhtä pelottava kuin Marion Cotillard, mutta sen lisäksi vielä hurmaava.

5. Delphine Wespiser, vuoden 2012 Miss Ranska. Koska kyllähän tälle listalle piti joku parikymppinenkin saada. Ja Wespiser nyt on vaan piirteiltään klassisen kaunis.

Kunniamaininta: Hengästyttävän kaunis näyttelijätär Mélanie Laurent (jonka katse tosin on melkein yhtä pelottava kuin Eva Greenilla ja Marion Cotillardilla).

Syystä tai toisesta miesten listaa olikin huomattavasti vaikeampi laatia, mutta yritetään nyt, tasa-arvon nimissä...

1. Kolmekymppinen näyttelijä Cyril Descours on kaunis mies, jos siis sellaisesta herkän runollisesta miestyypistä pitää.

2. Lyonin jalkapallojoukkueessa pelaava Yoann Gourcuff on ainoa hyvä syy seurata ranskalaista potkupalloa. Tai potkupalloa ylipäänsä. Piste.

3. Melkein nelikymppinen Raphaël Haroche taitaa olla liiankin kaunis mies, jotta voisi olla vakavasti otettava laulaja tai lauluntekijä.

4. Uimari Camille Lacourt ei edusta omaa miesmakuani sitten ollenkaan, mutta onhan hän nyt ulkonäöltään kiistatta klassisen komea mies.

5. Klassisen komean ulkonäön lisäksi Harry Roselmack pääsee listalle rauhallisen karismaattisen olemuksensa ansiosta. Nelikymppinen Roselmack on toimittaja ja uutisankkuri.

Kunniamaininnat: Paikallisesta Top Chef -kisasta julkkiksiksi nousseet Norbert Tarayre & Jean Imbert ovat symppiksiä ja osaavat sitä paitsi laittaa ruokaa. Mitäpä muuta voisi tyttö toivoa?


Entäs siellä ruudun takana? Miltä oma listasi näyttäisi? Vai ovatko ranskalaiset sinun makuusi turhan rujoa kansaa?

---

Lähteitä: RTL, People Premier ja Pure people.

Ranskalaisten suosikkiranskalaiset

Ranskassa selvitellään vuosittain kyselytutkimuksen keinoin, kuka on ranskalaisten suosikkiranskalainen. Aikoinaan tenniksestä laulamaan siirtynyt Yannick Noah tuntui olevan tutkimuksessa ylivoimainen, mutta eipä enää. "Kenestä ne ikinegatiiviset ranskalaiset muka tykkäävät?", kyselenee lukija siellä. No minäpä kerron.

1. Jean-Jacques Goldman
Joo, en (minäkään) nimestä heppua tunnistanut. Anteeksi. Mutta esimerkiksi tämän biisin olin kuullut kyllä autoradiosta jokusen kerran. Saksan- ja puolanjuutalaisille vanhemmille Pariisissa syntynyt Goldman on viimeiset 10 tehnyt kappaleita muille artisteille, kuten esim. Celine Dionille, Gérald de Palmasille ja Johnny Hallidaylle. Hittibiisit eivät yksin selitä Goldmanin kansansuosiota. Heppu on nimittäin ollut myös aktiivisesti mukana erilaisissa hyväntekeväisyysprojekteissa, esimerkiksi vähävaraisille ruokaa jakelevan Les Restos du Coeur -yhdistyksen kampanjoissa. Oheisella videolla hän osallistuu L'Arche-vammaisyhdistyksen kampanjaan - myös taustalla soiva kappale on Goldmanin käsialaa:



2. Omar Sy
Kansainväliselle yleisölle tämä Pariisi esikaupunkialueelta kotoisin oleva senegalilais-mauritanialaisten vanhempien poika on tuttu parin vuoden takaisesta Koskemattomat-filmistä. Huikea näyttelijä ja hilpeä koomikko.



3. Sophie Marceau
Herkkä mutta rento, säteilevä ja tyylikäs Sophie Marceau on ollut jo vuosikymmeniä ranskalaisten suosikkinäyttelijätär. Marceau ponkaisi kansansuosioon jo vuonna 1980 julkaistun La Boum -klassikkonuorisoelokuvan myötä.




4. Jean Dujardin 
...tuli kansainvälisesti tunnetuksi The Artist -elokuvasta, mutta on tietysti näytellyt muuallakin. Charmikas setä, ja hellyttävän rakastunut vaimoonsa, mutta puhuu surkeaa englantia.



5. Gad Elmaleh
Marokkolaissyntyinen Gad Elmaleh on tällä hetkellä yksi Ranskan parhaista stand up -koomikoista. Elmaleh vilahtaa myös mm. Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvassa salapoliisin roolissa.



6. Simone Veil
Simone Veil on Auschwitzista selvinnyt Ranskan akatemian jäsen ja veteraanipoliitikko, joka terveysministerinä ollessaan onnistui vuonna 1975 ajamaan läpi Loi Veil -nimellä tunnetun lain, jolla Ranskassa sallittiin abortti. Tämä nosti Veilin pitkäksi aikaa erääksi suosituimmista poliitikoista.

Veil osallistui myös viime talvena homoliittomielenosoituksiin. Monien yllätykseksi Veil osoitti mieltään samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta vastaan.
 



7. Jean Reno
Reno on monesta Hollywood-tuotannostakin tuttu ranskalaisnäyttelijä, joka syntyi itse asiassa nykyisessä Marokossa espanjalaisille vanhemmille, ja muutti Ranskaan vasta 17- vuotiaana.



8. Francis Cabrel
Italialaistaustaiseen perheeseen syntynyt Francis Cabrel on paitsi ranskalaisen iskelmän ehdottomia klassikkonimiä, myös mukavan vaatimattoman oloinen tyyppi, joka Pariisin parrasvalojen sijaan viihtyy kotonaan perheensä kanssa synnyinseudullaan Lot-et-Garonnessa Lounais-Ranskassa. Kuten Goldman, myös Cabrel on Les Restos du Coeur -hyväntekeväisyyskampanja-aktiivi. Tässä hän esittää Shakirankin coveroimaa Je l'aime à mourir -kappaletta live-yleisön kanssa:



9. Dany Boon
Boon on pohjoisranskalais-algerialaiseen perheeseen Pohjois-Ranskassa syntynyt näyttelijä, koomikko ja ohjaaja. Boon ohjasi ja näytteli yhtä pääosaa Pohjois-Ranskan paikalliserikoisuuksille nauraneessa elokuvassa Bienvenue chez les Ch'tis, joka on Ranskassa kaikkien aikojen suosituin ranskalaiselokuva teattereissa käyneiden lukumäärän perusteella. Oheisessa trailerissa Boon vilahtaa kohdasta 1:10 alkaen (punaisessa sadetakissa).



10. Yannick Noah
No mahtuuhan se Noahkin sentään vielä kärkikymmenikköön. Kamerunilais-ranskalaisille vanhemmille Champagnen seudulla syntynyt tennispelaaja-muusikko on muiden listan muusikkojen tapaan tehnyt myös ahkerasti hyväntekeväisyystöitä mm. lasten parissa. Ja tietysti Les Restos du Coeur -kampanjoissa. Noahin Les Lionnes ("Naarasleijonat") oli muuten iso hitti kun aikoinani olin yliopistovaihdossa Ranskassa. Oi muistoja.



Kuriositeettina kerrottakoon, että pari viimeistä presidenttiäkin on päässyt ranskalaisten suosikkiranskalaisten joukkoon. Nykyinen presidentti Hollande löytyy sijalta 44 (nousua viime vuoteen yksi sija) ja Sarkozy jopa sijalta 20 (nousua kokonaista 32 sijaa).

Millaisia ajatuksia lista kärkikymmenikkö herätti? Minusta oli jopa vähän yllättävää, että yleensä niin ironiset ja kyyniset ranskalaiset tykkäävät melkein ällöttävän sympaattisista tyypeistä. Mutta tässä vinkkejä, jos haluat päätyä ranskalaisten kansansuosikiksi:

• Synny mielellään Ranskassa, mutta vähintään toisen vanhempasi on hyvä olla ei-ranskalainen.
• Tee Chérie FM -radiokanavalle sopivaa musiikkia.
• Ellei muusikon lahjoja ole, ryhdy edes näyttelijäksi.
• Jos ryhdyt näyttelijäksi, tee komedioita. 
• Ole symppis, älä diivaile.
• Panosta hyväntekeväisyyteen, erityisesti Les Restos du Coeur -kampanjointiin.

Les Minous pour Tous et Toutes ?

Eilen piti palata kotiin bussin sijaan metrolla. Bussini oli peruttu samaa sukupuolta olevien avioliitto- ja adoptio-oikeutta vastustavien Manif pour tous -mielenosoituksen vuoksi. Näitä on nyt järjestelty pitkin kevättä, ja joka kerta osanottajamäärä on ollut edelliskertaa vähän pienempi.

Metroasemalla näin vastakkaisella laiturilla kokonaisia perheitä alle 10-vuotiaine lapsineen ja lippuineen matkalla mielenosoitukseen. En vain voi ymmärtää, mikä saa vanhemmat raahaamaan lapsensa mukanaan tällaiseen mielenosoitukseen. Varsinkin, kun sen tiedettiin äityvän väkivaltaiseksi. Sisäministeri Manuel Valls oli jopa pyytänyt etukäteen mielenosoittajia jättämään lapsensa kotiin. Vaan ei.

Tässä mielenosoituksen etukäteismainos:

Ja tältä siellä näytti todellisuudessa:





Toki pahimmat rähinät alkoivat vasta, kun poliisi pyysi osanottajia hajaantumaan mielenosoituksen päätteeksi. Videokuvista päätellen lapsiperheet olivat siinä vaiheessa jo lähteneet. Mutta nämä vanhemmathan eivät voineet tietää etukäteen, missä vaiheessa räjähdysaltis tilanne poksahtaa käsiin. Huutojen perusteella äärioikeistolainen rähinäjengi vastusti niin sosialistihallitusta kuin tiedotusvälineitäkin. Ja tietysti maahanmuuttajia. Homot olivat heille ilmeisesti melkein sivuseikka. Väkivallan kohteeksi kelpasivat niin poliisit kuin toimittajatkin. 

Että semmoinen koko perheen tapahtuma.

Ja kuten ehkä tiedätte, laki samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudesta on täällä jo hyväksytty. Ensimmäiseksi vihille ehtivät 6 vuotta yhdessä olleet Bruno ja Vincent, joiden häitä juhlitaan 500 vieraan voimin ensi keskiviikkona. Onnea heille!

Ehtihän tämä homoaihe tietysti Cannesiinkin. Kultaisen palmun voitti kahden nuoren naisen rakkaudesta kertova La Vie d'Adèle / Blue is the Warmest Color:



Elokuvan voittojuhliin tuli pieni särö Canal+ -kanavan omituisesta twiittauksesta voittajan paljastuttua. Twiittauksessa pohdiskeltiin, mahtaisivatkohan voittajat "nuoleskella toistensa mirrejä" voittoa juhliakseen. Oksettavan huono ja typerä vitsi vai homofobiaa? Twiittaus julkaistiin kätevästi samaan aikaan kun Pariisissa homoliittoja vastustavat mielenosoittajat heittelivät irtoesineillä poliiseja. Se tosin tuli sikäli oudosta lähteestä, että Manif pour Tous -liikkeen osanottajat ovat syyttäneet Canal+ -kanavaa siitä, että se esittäisi heidät toistuvasti vähän naurettavassa tai ainakin epäedullisessa valossa. Twiitti poistettiin muutamassa minuutissa, ja tilalle tuli hyvittelevä viesti, jossa yritettiin tyynnytellä "turhaa polemiikkia". Liian myöhään, tietysti. (Twiittejä ja lisätietoja täällä)

Mahtaako kortistossa nyt olla yksi community manager enemmän, vai oliko kyseessä sittenkin harkittu mediatemppu? Ken tietää.

Minä suosittelisin näitä kaikkia kiihkomielisiä hankkimaan itselleen ihan oikean minoun eli mirrin. Siis kissan. Sitä ei kuullu nuolla, vaan silittää. Kissan kehräyksen kuuntelu ja kissan silittely tutkitusti laskevat verenpainetta ja vähentävät stressiä. Ettei tarvitsisi enää purkaa ahdistustaan mielenosoituksissa ja twiiteissä.

Ranskalaiset, nuo Euroopan rasistit?

Ranskalaiset ovat Euroopan rasistisinta kansaa. Näin vihjaa meille ruotsalaisekonomien tekemä tutkimus, jossa eri maiden kansalaisilta tiedusteltiin, keitä he eivät haluaisi naapurikseen. Yhtenä vaihtoehtona oli "Eri rotua edustavan henkilö". Tämän vaihtoehdon ruksitti haastatelluista ranskalaisista 22,5 %, mikä vei heidät Euroopan ykkössijalle. The Washington Postissa julkaistuun "rasismikarttaan" voi tutustua täällä.

Kuva: Glenn March

Jos minulta olisi kysytty 10 vuotta sitten, olisin ollut samaa mieltä - ranskalaiset olivat Euroopan rasisteja. Pidin vaihtokokemukseni perusteella ranskalaisia keskimäärin ennakkoluuloisina ja sisäänpäinkääntyneinä mörköinä, joita ei kiinnostanut mikään oman navan ulkopuolella tapahtuva. Noin niin kuin vähän kärjistäen. Varsinaista rasismia en tosin ehkä itse joutunut kokemaan, mutta loppumattoman määrän huonoja blondivitsejä, joihin kertojat tuntuivat usein vieläpä itse puolittain uskovan. Kaiken päälle Le Pen vanhempi pääsi noihin aikoihin presidentinvaalien toiselle kierrokselle.

Banania-kaakaon mainosjuliste 1930-luvulta.

Kurkistetaanpa uudelleen karttaan. Sen mukaan ruotsalaiset ovat Euroopan vähiten rasististen kansojen joukossa. Hah hah. Missään en ole joutunut kokemaan samanlaisia ennakkoluuloja syntyperäni vuoksi kuin Ruotsissa. Vai eikö sitä lasketa, kun en ole "eri rotua"? Malawilaisen kaverini kokemusten mukaan ruotsalaiset eivät ehkä suoraan sano mitään negatiivista, mutta sen sijaan tuijottelevat ja kohtelevat kuin vähäjärkistä. Yritin lohduttaa, että päähäntaputtelu ja lässytys nyt olivat Svea-mamman hallinnon tapoja hoivata asukkaitaan. Kaverini koki, ettei hänen tohtorisihmisenä tarvinnut sellaista loppuikäänsä kuunnella, ja jatkoi uraansa Lontooseen.

Banania-mainosta mukaileva juliste mainostaa rasisminvastaista konserttia. Kuva: Cicilie Fagerlid

Luulenpa, että kartta kertoo enemmän kunkin maan poliittisesta korrektiudesta kuin suoranaisesta rasismista. The Washington Post liippasi myös läheltä tätä selitystä arvuutellessaan, ettei Suomi ehkä maana ollut suoranaisesti rasistisempi kuin Ruotsi, suomalaiset olivat vain rehellisempiä. Itse epäilisin, ettei keskimääräinen ruotsalainen koskaan myöntäisi ääneen - ei ehkä edes itselleen - ettei halua "eri rotua edustavaa" naapurikseen. Ruotsalainen vain muuttaisi kaikessa hiljaisuudessa muualle. Ranskalainen taas kertoilisi rasistishenkisiä vitsejä "eri rotua edustavasta" naapuristaan - tyttärensä ja naapurin pojan häissä. Toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa (ainakin pohjoisamerikkalaisen viihdeteollisuuden mukaan), Ranskassa "eri rotua edustavien" liitot eivät ole tabu. Niitä näkee niin televisiossa kuin arjessa. Tilastollisesti 11,8 % ranskalaisten solmimista avioliitoista solmitaan ulkomailla syntyneen kanssa. Siis enemmän kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa. Kyseinen tilasto ei tietenkään tarkenna puolisoiden "rotua", mutta on kuitenkin suuntaa-antava.

Banania-paketti nyt. Lisää Bananiaan liitetystä rasismista esim. täällä.

Toisin kuin ensimmäisen Ranska-kokemukseni jälkeen, en siis enää pidä ranskalaisia rasisteina, korkeintaan hieman ksenofobeina. Mutta kelläpä meistä ei ennakkoluuloja olisi? Ensimmäinen askel on myöntää ne itselleen. Ranskalaiseen huumoriin kuuluu sitä paitsi pieni epäkorrekti ilkeily. Sitä ei kannata ottaa kirjaimellisesti, ettei tule turhaan paha mieli. Jos ranskalainen on tyly, hän on sitä luultavasti vähän kaikille, siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Ja jos syyllistää ulkomaalaista huonosta ranskantaidosta, hän tekee sen ehkä peitelläkseen omaa kielitaidottomuuttaan, jota häpeää. Ääliöitä on toki joka maassa, mutta noin niin kuin yleisellä tasolla.

Kuva: Marya

Niin, sitten vielä tuo ruotsalaistutkimuksen rotukysymys. Sana rotu nimittäin poistettiin hiljattain Ranskassa virallisista papereista. Joku voi pitää tätä poliittisen hyperkorrektiuden ilmentymänä: "Seuraavaksi pitää poistaa teksteistä kansalaisuudet -- ja termi homo sapiens, mikä vapauttaisi eläintarhoihin vangitut esi-isämme!", nälvi esimerkiksi toimittaja-historioitsija Benoît Rayski. Rotu on sanana kuitenkin tietyssä poliittisessa ja historiallisessa kontekstissa muodostettu sosiaalinen konstruktio, jolla ei nykyisen ymmärryksen mukaan ole tieteellisiä perusteita. Rotu ja sitä kautta rasismi eivät myöskään ole enää termejä, joilla voisi määritellä mitenkään kattavasti yksilöön kohdistuvia ennakkoluuloja. Entäpä ennakkoluulot muita uskontoja tai seksuaalista suuntautumista edustavia kohtaan? Tai muita etnisiä tai kieliryhmiä kohtaan? Tai toista kansallisuutta olevaa kohtaan? Tai, krhm, toisenlaista hiusväriä kantavia kohtaan? Ehkä tämä kaikki osaltaan vaikutti ranskalaisten tapaan vastata tähän ruotsalaisten esittämään kysymykseen?

Barbie-nukke Intiasta. Kuva: TN

Kuten huomaatte, minulla ei ole mitään Suurta Vastausta aiheeseen. Kunhan halusin jaaritella. Olisi myös mielenkiintoista lukea Intiaa ja Etelä-Koreaa tuntevien mietteitä maiden korkeasta sijoituksesta kyselyssä. Satu ja Terhi, heräsikö teillä esimerkiksi mitään ajatuksia...?

Totuus piilee naistenlehdissä

Ihan liian vähän ehtii tai kykenee lukemaan naistenlehtiä. Matkoille niitä tuleekin sitten yleensä ostettua saman tien muutama. Mukavaa kyllä, naistenlehdet ovat Ranskassa Suomeen verrattuna suhteellisen edullista lystiä. Jos Suomessa naistenlehdet kustantavat helposti viitisen euroa kappaleelta, täällä sain kaikki kuvan kolme lehteä 4 eurolla ja 80 sentillä.

Ranskan naistenlehdistä ehdoton suosikkini on Marie Claire, muut kaksi lehteä tuli valittua vähän summassa. 

Mitä siis opimme naistenlehdistä tällä kertaa?

Glamour kesäkuu 2013:

Ensin on kerrottava, että miekkonen päätyi menneenä arkipyhänä hiuspaniikissa korttelin ainoaan avoinna olleeseen parturi-kampaamoon hiustenleikkuuseen. Leikkuri oli viisikymppinen täti, jolta mies pyysi, ettei hiuksia leikattaisi kovasti päältä.

Leikkuri: "Joo ei kannata. Teillä on selvästi ohentuvat hiukset täällä päällä..."

Miekkonen (jäätävästi): "Outoa, minulta ei kyllä putoa hiuksia..."

Leikkuri: "Eeeiii, luulenkin, että hiuslaadussanne on joku geneettinen vika, joka aiheuttaa päältä ohuita hiuksia..."

Onneksi miekkosen ei tarvitse murehtia parturin diagnosoimaa geenivikaansa enää. Glamour nimittäin kertoi meille, että kaljut ja kaljuuntuvat ovat trendikkäitä: 

(Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin eivät ne miekkosen hiukset harvene. Harmaantuvat kylläkin. Mutta sehän on vain charmikasta.)

Glamourissa hämmästeltiin myös "uutta ilmiötä": äijämäisiä naisia. Tiesitkö, että tytötkin voivat seurata jalkapalloa, juoda kaljaa ja näyttää keskisormea!? Siis aika hurjaa hei!

Glamourissa herättiin värikkäät lenkkari kaupunkikävelykenkinä -trendiin.

Entä tiesitkö, että rinnat säilyvät terhakkaampina, jos elää ilman liivejä? Minä en. Vaikka onhan se loogista, että lihakset kuihtuvat, ellei niitä käytä. Glamourin toimittaja päätti jatkaa elämäänsä liiveittä, koska olo on niin vapaampi ja rinnatkin hänestä kauniimmat. Ystävien, kylänmiesten ja vastaavien huomauttelut eivät kuulemma siinä vaakakupissa paljoa paina. Jutussa kyseltiin myös katugallupin omaisesti neljältä (kuvista päätelle alle kolmekymppiseltä!) ranskattarelta, voisivatko he luopua liiveistään. Kaksi vastaa kieltävästi, sillä he "rakastavat liikaa kauniita alusvaatteita". Yksi sanoo haluavansa, mutta kuppikoko on siihen liian suuri. Neljäs kertoo jo liiveistä luopuneensa - ja saaneensa siitä liikanimen Boobs. 

Marie Claire kesäkuu 2013

Kuten yllä paljastin, Marie Claire on vanha suosikkini, jota luin säännöllisesti jo Suomessa asuessani ja tilasin Ruotsiin. Marie Clairessa kiehtoo monipuolisuus. Samassa lehdessä on yleensä fiksuja reportaaseja eri puolilta maailmaa, julkkishaastatteluja, muotia, kauneutta ja reseptejä. Ja yksi suosikeistani, Moi, lectrice -palsta, jossa lukijat kertovat omia tarinoitaan. Näiden tarinoiden perusteella olen päätellyt, että lähes kaikki muut Marie Clairen lukijat ovat epävakaita persoonia. Tai itse asiassa luultavasti kaikki ranskalaiset naiset.

Tämänkertaiseen Marie Claireen oli kuitenkin livahtanut aivan poikkeuksellisen huono juttu. Sen oli ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen henkilökuva-haastattelu Leonardo di Capriosta, mutta todellisuudessa toimittaja jaaritteli puolet jutusta itsestään ja Leo-fanituksestaan. Miksi minua pitäisi kiinnostaa, että joku satunnainen toimittaja fanitti Leonardo DiCapriota 10-vuotiaana? Ja eikö toimittaja todellakaan keksinyt DiCapriolta mitään muuta kysyttävää kuin hänen eläinsuojelutyönsä? No eipä tietenkään, toimittajahan toi lukijalle moneen otteeseen tiedoksi, että hän fanina tiesi jo kaiken Leonardo DiCapriosta.

Jos Glamourissa hehkutettiin liivittömyyttä, Marie Clairen mukaan trendityypit kulkevat tämän kevään ja kesän pelkissä liiveissä. Ainakin, jos ovat pitkiä ja hoikkia.

Lisäksi Marie Clairessa hämmästeltiin Ranskan politiikasta tuttuja pariskuntia, joissa se menestyvä osapuoli onkin se nainen. Huimaa!

Be kesäkuu 2013

Be-lehteä en muista juuri aikaisemmin selailleeni. Lehti onkin lanseerattu näköjään vasta 2010, ja se on alkanut ilmestyä kuukausittain viime syksystä. 

Pidän lehden visuaalisesta ilmeestä, mutta sisältö on vähän mitäänsanomatonta.

Jotain sentään opin. Olin nimittäin luullut, että laukunkantotapa riippuu laukusta. Vaan eipä riipukaan, vaan riippuu kantajan persoonasta:

Myös Be oli havahtunut värikkäisiin lenkkareihin kaupunkikävelykenkinä. Oikeasti? En todellakaan ole mikään trendipeikko, mutta jopa minäkin olen nähnyt näitä Pariisissa jo viime talvesta. Missä (ranskan)perunakuopassa ranskalaiset muotitoimittajat ovat koko kevään piileskelleet?

Lenkkareista viis, tiedättekö mistä tunnistaa Todellisen Pariisilaisen? No tietenkin Paris Saint Germain -potkupallojoukkueen tarrasta Hermès-laukun kyljessä!

Onneksi en ole Todellinen Pariisilainen. En nimittäin laittaisi PSG:n tarraa yhtään mihinkään. PSG:n fanit tuppaavat olemaan aivottomia huligaaneja. Pariisilaiset yrittivät hiljattain juhlia PSG:n Ranskan-mestaruutta, ja tappeluksihan se meni ja juhlat piti peruuttaa. Katso vaikka täältä.

(Okei, tiedän että kyseessä on pieni rähinäryhmä, joka pilaa ilon isolta kannattajajoukolta. Mutta silti.)

Koska Ranskan tiedotusvälineissä ei muusta puhutakaan kuin talouskriisistä, niin pitäähän sitä Be-lehdenkin käsitellä. Yllä lukija kysyy, menettääkö hän ystävänsä kun on liian köyhä käymään ulkona. "Työtön boheemiporvari-bloggaaja" titteliä käyttävä Nathanaël kehottaa maksattamaan juomansa miespuolisilla ystävillä, kunnes näiltäkin loppuu rahat.

Alla puolestaan etsitään ratkaisua talousongelmiin jakamalla muiden ihmisten kanssa erilaisia hyödykkeitä. Kuten esimerkiksi Louboutinin kenkiä.

Sokerina pohjalla: Törmäsin eilen ensimmäistä kertaa hattaranmakuiseen Carambariin! Kyseinen yksilö tuli vastaan ravintolassa, jossa annetaan Carambar laskun yhteydessä. Tarjoilijatar huomasi minun yrittävän epätoivoisesti ottaa epätärähtänyttä kuvaa hämärässä salissa, ja toi minulle toisen kaupan päälle. Ah mitä asiakaspalvelua.

Omistan tämän entisen  hattara-Carambarin Ma Petite Vie -blogin Miss J:lle ja hänen suloiselle Barbapapa-tarinalleen. ;)

Miltä ranskattaret tuoksuvat?

Mutuiluun ja tuttavapiiriini perustuvan analyysini perusteella ranskattaret tuhlaavat mielellään asioihin, jotka eivät näy päälle päin: alusvaatteisiin, voiteisiin ja tuoksuihin.

Erityisesti parfyymeissä on jotain todella ranskalaista. Parfyymiteollisuus kehittyi keskiajan Ranskassa ja Versailles'n hovissa puutteellisesta peseytymisestä aiheutuvia haisuja peiteltiin parfyymein. Ja nykyisin suurin osa klassisimmista hajuvesibrändeistä on ranskalaisia.

Miltä ranskalainen sitten tuoksuu hien ja valkosipulin lisäksi?


10. Lancôme: La Vie est Belle (L'Oréal)

Lancôme luottaa tuoksukampanjassaan hampavaan Hollywood-tähtöseen. Valinta oli onnistunut, sillä vasta vuonna 2012 lanseerattu haisuke onnistui hinaamaan itsensä ranskalaisten top 10 suosikiksi.



9. Paco Rabanne: Lady Million (Puig)




Rabannen tuoksu on top-listan ainoa, joka ei kuulu ranskalaiselle luksusbrändille. Aika hyvin tätä jossain välissä rummutettiinkin tv-mainoksissa. Ylipäänsäkin Ranskassa muuten näkyy tv:ssä huomattavasti enemmän hajuvesimainoksia kuin Suomessa. Varsinkin joulun alla.

8. Kenzo: Flower (LVMH)

Kenzon Flower-tuoksun mainoksissa minua viehättää viehättää se, miten haiseva miljoonakaupunki Pariisi on onnistuttu kerta toisensa jälkeen (esimerkit vuodelta 2012 ja 2013) ymppäämään kukkaistuoksun yhteyteen. Kenzo Takada on toki syntyjään japanilainen, mutta hänkin on asunut Pariisissa 1960-luvulta asti. Nykyisin Kenzo kuuluu ranskalaiselle LVMH:lle, kuten valtaosa muistakin Ranskan top 10:n tuoksuista.

7. Dior: Miss Dior (LVMH)

Myös Miss Diorin kampanjassa luotettiin ammattimallin sijaan Hollywood-tähtösen voimaan. Tämän uusimman, Natalie Portmanin tähdittämän mainoksen on ohjannut Sophia Coppola. Ylellistä elämää tässäkin kaupataan, mutta tunnelma on hieman romanttisempi kuin yllä olevassa Paco Rabannen mainoksessa.


6. Guerlain: Shalimar (LVMH)

Minusta 1920-luvulla luotu Shalimar on tätimäinen enemmän aikuiseen makuun. Tuntuu siksi oudolta nähdä lapsenkasvoinen malli mainostamassa tätä klassikkotuoksua. Kaipa sillä yritetään houkutella nuorempaa asiakaskuntaa. Mutta eikö se karkota aikuisia ostajia?

5. Chanel: Coco Mademoiselle

Keira Knightleyn tähdittämä mainos järkytti brittiyleisöä Ice Age 2:n mainostauolla ja kiellettiin siksi lasten- ja nuortenohjelmien yhteydestä. Pariisi-fanit innostuvat ehkä aavemaisen autioista Pariisi-maisemista, joissa Keira mopoilee.



4. Thierry Mugler: Angel (Clarins)

Tämä parikymmentä vuotta vanha tuoksu tipahti viime vuonna ranskalaisten suosikkituoksujen top 3:n joukosta. Viileän vaalean Naomi Wattsin jälkeen mainoksissa on piehtaroinut Eva Mendes.

3. Guerlain: La Petite Robe Noir (LVMH)

La Petite Robe Noir eli Pikkumusta luottaa pariisilaiseen eleganssiin. Nancy Sinatran reipas jenkkirallatus tuo mainoksen kliseiseen kuvastoon onnistuneen kontrastin. Tuoksu tuli markkinoille jo vuonna 2009, mutta varsinainen lanseeraus tapahtui vasta maaliskuussa 2012, ja nosti tuoksun saman tien pronssisijalle ranskattarien nenissä.

2. Chanel: N° 5

Kuva

Tämä klassikkotuoksu ei esittelyjä kaipaa. Paitsi että sanonpa sen verran, että uusi Brad Pittin tähdittämä mainos on typerä. Verratkaa vaikka vanhoihin klassikkomainoksiin Madame Figaron sivuilla (klikkaa linkistä avautuvalla sivustolla "voir les photos"-otsaketta).

Mainosten tuijottelun sijaan Chanel Vitosen ja Coco Chanelin fanien kannattaa silti suunnata Palais de Tokyoon, jossa on esillä 5.5. - 5.6.2013 tälle hajuvedelle omistettu N° 5 Culture Chanel -näyttely.

1. Dior: J'adore (LVMH)

Ken ei ole tätä Charlize Theronin tähdittämää mainosta nähnyt, ei ole juuri aikaansa television tuntumassa viettänyt. Ainakaan Ranskassa.



Diorin J'adorea myytiin Ranskassa viime vuonna 52 miljoonan euron edestä, mutta on sen mainontaan sitten panostettukin. Arviolta kymmenisen prosenttia J'adore-brändin liikevaihdosta meni mainontakuluihin. 

Minusta J'adore on yllättävän voimakas suosikkituoksuksi - omaan makuuni se sopii paremmin iltarientoihin kuin arkituoksuksi. Ja arkituoksua luulisi kuluvan enemmän? Vai käytetäänkö arjessa edullisempia tuoksuja - tässähän tuoksut oli listattu niihin kulutetun rahamäärän mukaan, ei sen mukaan, montako litraa niitä tuli ranskalaisten läträttyä. Tai sitten ranskalaiset vain viihtyvät voimakkaammissa tuoksuissa.

Sikäli kyllä ymmärrän J'adoren suosion, että oma tämänhetkinen suosikkiarkituoksuni kuuluu J'adoren perheeseen, kyseessä on nimittäin  J'adoren vesitetty hento versio, J'adore l'eau.


--

Lähteitä: radin.com ja challenges.fr

No hei haloo...

"Non mais allô quoi...!"

Reissusta rähjääntynyt kotiutuja tässä hei! Lupaan reissutiedotuksia Maalais-Ranskasta monen postauksen verran, kunhan saan kuvia joltiseenkin järjestykseen. 

Sitä odotellessa pari sanaa täkäläisestä tosi-tv:stä. Kyllä, tiedän että juuri siitä halusitte kuulla.

Mutta kun. Viimeisen kuukauden ajan kaikki ovat tuntuneet hokevan todella rasittavaa lausahdusta "Non mais allô quoi...?", jonka voisi kääntää ehkä "No hei halooooo...?!". (Huomaa myös venyttävä ja nenään hönöttävä ääntämys.)




Kun tuossa pääsiäisen automatkalla lausahdusta hoettiin jo kaikissa mainoksissa, oli jo pakko älähtää ääneen:

"Mikäs hemmetin uusi muotilause tuo nyt oikein on...?"

Miekkonen hämmästyi sivistymättömyyttäni. Miten en muka tiennyt? Non mais allô quoi...?

Kyseiset kuolemattomat sanat lausui suuriryntäinen neitonen nimeltään Nabilla. Ohjelma, jossa lausahdus pääsi ilmoille, oli Les Anges de la télé-réalité, johon on koottu eri tosi-tv-ohjelmista tuttuja "tähtösiä" asumaan saman katon alle Yhdysvaltoihin.

Kas tässä:
(Siivekkäät sanat lausutaan suunnilleen kohdasta 0:48 alkaen)


Kriisin syynä oli, että pari talossa asuvaa tyttöä on pyytänyt ostamaan sampoota talon yhteisillä rahoilla. Nabillan mielestä kunkin (naispuolisen) asukkaan olisi pitänyt varautua etukäteen ja tuoda itse omat sampoonsa.

"Siis sä oot tyttö eikä sulla niinku oo sampoota? No halooo? Halloooo? Onko kenttää? Siis tyttö eikä sulla oo sampoota?! Sehän on niin kuin sä oisit tyttö, eikä sulla ois hiuxia?!???!!!1!!" 


Nabillan hämmästelyistä on tehty sittemmin lukuisia versioita, joissa Nabila on mm. soittanut Hitlerille ja Die Hard -elokuvassa mellastavalle Bruce Willisille.

Pääsiäisenä kukkivat narsissit.

Huomattavasti traagisempi tosi-tv-uutinen liittyy Koh Lantaan eli täkäläiseen Selviytyjiin. Suomessakin uutisoitiin, että uusimman tuotantokauden ensimmäisen jakson kuvauksissa reilu viikko sitten kuoli 25-vuotias kilpailija, ilmeisesti sydänkohtaukseen. Hieman kuolemantapauksen jälkeen tiedotusvälineiden taustoihin kriittisellä otteella uppoutuvalle Arrêt sur Images -uutisportaalille vuosi anonyymi todistajalausunto, jossa vihjattiin, että kilpailijan kuolema olisi johtunut tuotantoyhtiön viivyttelystä. Eilen sitten uutisoitiin, että tuotannon 38-vuotias vastaava lääkäri oli päätynyt itsemurhaan. Jäähyväiskirjeessään hän kirjoitti kokevansa nimensä tulleen loatuksi.

Koko tapaus on kaikin puolin äärettömän surullinen. Oli silti hyvin ärsyttävää kuunnella autoradiosta Europe1-kanavan jälkiviisastelevia toimittajia, jotka syyttivät koko tragediasta niitä toimittajia, jotka olivat julkistaneet saamiaan nimettömiä ilmiantoja. Eikö toimittajan pitäisi nimenomaan julkistaa saamansa tiedot ja epäillyt väärinkäytökset? Ja miksei tuotantoyhtiön viestinnässä herätty puolustamaan lääkäriä ja tämän mainetta, ennen kuin oli myöhäistä?

---

Jottei postaus loppuisi vallan surullisissa tunnelmissa, tähän loppuun pari kuvaa eräästä paikallisesta pallopäästä, joka tuli pääsiäisreissullamme kadulla vastaan ja lyöttäytyi heti juttusille:

"Maumaumaumaumaumau...."*

"...maumaumaumaumau...mau..."

"MAU!"

*Valitettavasti sikäläisten maukkojen murre oli niin vaikeaselkoista, että piti turvautua käännösten sijaan litterointiin.