Lizard Lounge

Viime aikoina on tullut lähinnä jumitettua vanhoissa tutuissa paikoissa, joten blogiinkaan ei ole oikein ollut esiteltävää. Eilen päätin pitkästä aikaa pinnistää ja poiketa urautuneista poluista.

Niin vei tie Lizard Loungeen Marais'lle.

Kuvat on näpsitty iPhonella. Että sori vaan tuhruista.

Ei tämäkään varsinaisesti uusi paikka minulle ole, täällä tuli poikettua melko ahkerasti muutamia vuosia sitten. 

Asiakaskunta on kansainvälistä ja keski-iältään alle kolmekymppistä. Viereisistä pöydistä kaikuu englanti erilaisilla aksenteilla ja henkilökuntakin puhuttelee mielellään englanniksi.

Iso osa porukasta on perjantai-iltana lasillisella, ei syömässä. Salissa on muutama pöytä - ja volyymi katossa - parvikerroksessa pari istuinpaikkaa ja kellarin baarissa vähän lisää tilaa. 

Lizard Loungessa on monipuolinen drinkkilista, mutta saa sieltä tosiaan ruokaakin. Parasta Lizard Loungessa ovat hampurilaiset, mutta päädyin tällä kertaa Lizard Loungen nimikkosalaattiin: grillattua kanaa, cheddaria, kananmunaa, salaattia, kurkkua ja tomaattia. Aika perus pubisalaatti. Ihan raikas, muttei mikään poikkeuksellinen elämys.

Seuralainen nappasi hampurilaisen, tällä kertaa vuohenjuustosellaisen. Hyvä oli, kuulemma.

Ellei hampurilainen tai happyhour (klo 17 - 22, riippuen missä salissa istuu) houkuttele, sunnuntaisin tarjolla on kehuttu brunssi, joka tosin minun silmiini riisimuroineen näytti enemmän aamiaiselta.

Lizard Lounge
18, rue Bourg Tibourg
Metro: Hôtel de Ville/Saint Paul

Roy Lichtenstein Pompidou-keskuksessa

Kuten Facebookissa vinkkasin, Pariisissa poptaide on justiinsa nyt tosi pop. Tai ainakin käynnissä on parikin isoa poptaidenäyttelyä. Se toinen oli viime viikolla blogissa vilahtanut Keith Haring, ja se toinen on tämä:

Eräänä kuulaana sunnuntaiaamuna päätimme kyljen kääntämisen sijaan olla kultturelleja, ja hilpaista Roy Lichtensteinin näyttelyyn, jotta voisimme luontevasti osallistua kultivoituneihin illalliskeskusteluihin. (Oikeasti, joskus tuntuu että täällä kaiken maailman näyttelyitä pitää kiertää jo ihan siksikin, että kykenee osallistumaan smalltalkiin.)

Olimme siitä rohkeita, että ilmaannuimme paikalle ilman etukäteislippuja. Varttia vaille ovien avausta jonoa oli muutama metri. Viittä minuuttia myöhemmin jono ulottui jo piha-aukion yli.

Selvisimme kuin selvisimmekin koko jonotusoperaatiosta ovien avauduttua muutamassa minuutissa, sillä muiden liputtomien rynniessä lippuluukuille me rynnimme lippuautomaateille.

Ja sitten vain taide-elämysten kimppuun!

Look Mickey, 1961

Roy Lichtenstein (1923 - 1997) oli yhdysvaltalainen poptaiteen suuri nimi, ehkä tunnetuin poptaiteilija Andy Warholin ohella. Lichtenstein tunnetaan parhaiten sarjakuvamaisista teoksistaan.

Hopeless, 1963

We Rose Up Slowly, 1964

Jos taannoin blogissa esitelty Keith Haring otti kantaa vähän kaikkeen, Lichtenstein puolestaan ei ottanut taiteellaan kantaa tiettävästi oikein mihinkään. Mitä nyt vähän ironisoi. Vähän kuin hipsteri, josta ei saa siksi otetta, että kaiken on oltavan niin kovin ironista. Siksi näyttely oli minusta vähän pettymys. Tai ei ehkä näyttely sinällään, töitähän oli esillä paljon ja maisemointikin oli aika jännästi toteutettu. Pettymys oli minulle pikemminkin Lichtenstein, jonka työt olivat ihan kivoja, mutta eivät herättäneet minkäänlaisia tunne-elämyksiä. Työt olivat sellaisia, joita voisin kuvitella hissimusiikinomaisesti vaikka keittiön seinälle, jossa ne eivät mitäänsanomattomuutensa vuoksi häiritse liikaa.

Ylh.Small Explosion (Desk Explosion), 1965; Alh. The Adventures of Mao on the Long March, 1971

Oikealla: Fishing Village, 1987

Lichtenstein teki usein samasta teemasta sekä maalauksia että veistoksia. Yellow Apple, 1981

Omien sanojensa mukaan Lichtenstein ei parodioinut, vaan uudelleen tulkitsi muita taiteilijoita. Bull Profile, 1973.

Rouen Cathedral, Set 5, 1965

Lichtensteinia ei voi suositella trypofobiasta kärsiville. Lichtensteinin sanoin: "It's an industrial way of making Impressionism - or something like it - by a machine-like technique. But it probably takes me ten times as long to do one of the Cathedral or Haystack paintings as it took Monet to do his...". Kuvassa Rouen Cathedral, Set 5, 1965 (yksityiskohta).

Mirror II, 1977

Cup and Saucer II, 1977

Goldfish Bowl II, 1978

Artist's Studio "Look Mickey", 1973. Huomaa seinälle ripustettu maalaus, joka on sama kuin tämän postauksen ensimmäisessä näyttelykuvassa (Look Mickey).

Landscape with Philosopher, 1996

Siltä varalta, ettei filosofi erottunut edellisestä kuvasta: Siinä hän nököttää, oikeassa alanurkassa.

"The studio paintings that I do, while having absolutely nothing to do with my real studio, [---] is a way of making collage out of some works that I've done and some Matisse works, with kind of feeling about Matisse that I'm trying to develop - not his feeling, but my feeling about his work". Kuvassa: Artist Studio, "Foot Medication", 1974.

Roy Lictenstein -näyttely 3.7.- 4.11.2013
Centre Pompidou
Place Georges Pompidou
Metro: Rambuteau/Hôtel de Ville/Châtelet - Les Halles

Oudointa ikinä...

...no joo, ei ehkä sentään oudointa ikinä, mutta yksi oudoimmista tilanteista, joissa minä olen Ranskassa ollut.

Tuli nimittäin lounaalla puhetta oudoista tilanteista, joissa kukin on ollut. Kielimokia olen sivunnut jo tässä postauksessa, mutta nyt tuli mieleen pari muutakin tarinaa.

Tässä se lounas.

Korealainen kaveri kertoi* kerran vasta Ranskaan saavuttuaan lähteneensä automatkalle ranskalaisen poikaystävänsä kanssa. Oli helteinen kesäpäivä, joten hän kysäisi poikaystävältään, oliko autossa ilmastointia. Poikaystävän naama meni kummalliseksi. Kaverini epäili sitten itsekseen, että auton varustelutasosta kysymisen täytyy olla joku kulttuurinen loukkaus Ranskassa. Vasta myöhemmin ilmeni, että kyse oli pienestä kielimokasta. Vastaisuuden varalle, jos haluat kysyä ranskalaiselta, onko hänellä autossaan ilmastointi, älä sano: "Tu as l'air con dans ta voiture?". 

Ilmastointi ei ole ranskaksi air con, vaan clim(atisation). Ja con tarkoittaa itse asiassa ääliötä. Tai slangissa rumaa ilmausta naisen alapäälle. Ja avoir l'air tarkoittaa näyttää joltakin. Joten itse asiassa kaverini tuli tokaisseeksi, että poikaystävänsä näytti ääliöltä autossaan. Poika parka oli kuulemma itsekseen miettinyt, että kyllä nuo aasialaiset ovat vähän turhan suorasukaisia puheissaan.

Aiheeseen liittymätön kuvitus Hôtel de Villeltä, jossa oli männäviikolla esillä Pariisin lehtikioskeista kertonut näyttely.

Oma tarinani tapahtui, kun vierailin ensimmäistä kertaa miekkosen vanhempien luona, lähes vuosikymmen sitten. Olimme treffailleet vasta muutaman kuukauden, mutta lähdin viettämään joululomaani Ranskaan. Joskus joulun jälkeen minut herätettiin aamulla kertomalla, että joulupukki on kuollut. Epäilin tietysti kuulleeni väärin. Kun sitten vähän unenpöpperöisenä sain kammettua itseni sängystä aamupalacroissantin ääreen, minulle kerrottiin, että joulupukki oli tosiaan kuollut ja nyt oli tarkoitus mennä hänen hautajaisiinsa. Oletin, että kyseessä täytyy olla jokin paikallinen loppiaisperinne. Mistä näistä tietää.

Meille kerrottiin, ettei meidän tarvitse osallistua itse hautajaisiin, mutta aperitiiville olisi hyvä tulla. Aperitiivi ennen lounasta kuulosti viattoman suomalaistyttösen korviin vähän roisilta, mutta koskapa sitä tarjotusta samppanjasta olisi kieltäydytty?

Ensimmäinen lehtikioski avattiin Pariisiin 1857, osana Haussmannin modernisointiprojektia. Nyt lehtikioskeja on 400. Puolet Pariisissa päivittäin luetuista sanomalehdistä on ostettu näistä lehtikioskeista.

Aperitiivit tarjottiin erään naapurin kotona, jonne oli kertynyt parisenkymmentä hilpeää eläkeläistä. Ensin juotiin lasi samppanjaa ja maisteltiin suolapaloja. Sitten jollekin tuli mieleen, että kyllähän tälle eksoottiselle ulkomaanelävälle pitää juottaa eau-de-vie:tä eli paikallista akvaviittia. Isännän omalla perintöreseptillään valmistamaa. Sitä sitten maistelin polttelevan päärynäistä akvaviittia, jonka alkoholiprosentteja en uskalla edes arvailla, koko parikymmenhenkisen seurueen tiiratessa jokaista elettäni silmä tarkkana. Erilainen aamun aloitus. Eipä silti, kyseinen eau de vie on ihan raikas vaihtoehto, jos jotain väkevää on pakko juoda. Ja kuulemma terveysvaikutteista. Talouden emäntä kuulemma nappasi öisin sitä lasillisen, jos vähän vatsaa poltteli. Ja taas sai hyvin unenpäästä kiinni ja jaksoi aamulla lähteä lenkille.

Kun lasit saatiin tyhjäksi, me lähdimme lounaalle ja muut hautajaisiin. Kyllä, ne olivat ihan oikeat hautajaiset. Kuollut ei ollut Père Noël eli joulupukki, vaan père Noël eli Noëlin perheen vanhaisäntä.

Näyttelyssä sivuttiin lehtikioskien lisäksi myös muita lehdistöön liittyneitä ilmiöitä. Tässä Kofi Annanin ajatuksia pilapiirroksista: "Pilapiirrokset saavat meidät nauramaan. Ilman niitä elämämme olisi ikävää. Mutta pilapiirroksissa on myös vakava puoli: ne voivat välittää tietoa mutta myös loukata". 

Nyt saattaapi tulla vähän blogitaukoa. Huomenna kylään saapuu nimittäin ystävä rakas, jonka olen tuntenut 1990-luvun alkuvuosilta asti. Ajatelkaas sitä. Pitkä viikonloppu mennee juoruillessa ja turisteillessa. Joten turismiaiheisia reportaaseja lienee luvassa viimeistään heti ensi viikolla.


---

*Itse asiassa hän on kertonut tarinan ennenkin, joten olen saattanut tätä itsekin jo levittää, mutten blogissa muistaakseni kuitenkaan.

Expédition Dalí vol. 2

Miten normaalia on herätä sunnuntaiaamuna kello seitsemän, jotta pääsee katsomaan taidetta?

Kyllä vaan, uusimme viime torstain expédition Dalín. Tällä kertaa strategiamme oli mennä museolle varhain sunnuntaiaamuna. Varauduimme kuitenkin henkisesti tuntikausien jonotukseen. Pakkasin kassiin jopa vähän evästä. Eikä edes mitään suklaapatukoita, vaan hedelmiä oikein!

Ja tältä jono sitten näytti vähän kahdeksan jälkeen sunnuntaiaamuna:

Ei ketään! Personne !

"Joka aamu olen ensimmäinen espanjalainen, joka koskettaa aurinkoa."

Kuten kuvitella saattaa, olimme tosi tyytyväisiä itseemme varhaisesta nousemisesta. Siinä toisiamme (ja vähän itsejämmekin) selkään taputellessa satuimme sitten törmäämään heti toisessa näyttelysalissa tuttavapariskuntaan. Joka kuulemma oli tullut näyttelyyn jo seitsemältä. Sunnuntaina ylös kuudelta, jotta ehtii taidenäyttelyyn? Se kuulostaa jo vähän oudolta. Eikö?

Kahdeksan maissa saleissa oli vielä suhteellisen väljää.

Näyttelytilaan pulahdettiin ikään kuin kohdun kautta. Munan mallisen minisalin seinällä oli videokuvaa sikiöasentoisesta Dalísta. Taustalla kaikuva sydänäänimäinen jyminä kaikui viereiseen varsinaiseen saliin asti. Näyttelyn äänimaailma oli muutenkin mielenkiintoisesti rakennettu erilaisilla videopätkillä, joita näytettiin tasaisten välimatkojen päässä toisistaan. Erityisen mieleenpainuva oli nopeissa sykleissä näytetty pätkä, jossa Dalí hokee jotain kuolleiden kärpästen tarpeellisuudesta.

"Il était un peu bizarre quand même...", kuten miekkonen analyyttisesti totesi.



Vuonna 1904 syntyneen Salvador Felipe Jacinto Dalín isä oli notaari. Synnyinkaupunki Figueres sijaitsee Kataloniassa, lähellä rannikkoa ja Ranskan rajaa.

Falaise ("Kallio")*, 1926.

Näyttely oli monipuolinen - esillä oli yli120 maalauksen lisäksi mm. installaatioita, piirroksia, esineistöä ja filmejä. Liekö vähitellen paisuneesta väkijoukosta johtunut, mutta kokonaisuus jäi minulle silti jotenkin sekavaksi. Olisin kaivannut selkeämpää ryhmittelyä, joko kronologisesti tai teemoittain. Toisaalta, ehkä turhan tarkat kategoriat eivät sovi surrealismiin?

Dalín kirje Federico García Lorcalle 18.-20.1.2007.

Joka tapauksessa näyttelyn jälkeen tunnen tuntevani Dalín tuotantoa hieman monipuolisemmin, mutta hänen persoonansa jäi yhtä mysteeriseksi kuin ennenkin. Voipi olla, että ääniopas olisi paikannut puuttuneita tietoja, se jäi nimittäin taas ottamatta.

Les Fourmis ("Muurahaiset"), 1929. Muurahaiset edustivat Dalín töissä kuulemma lahoamista.

Muiston pysyvyys, 1931. Tämä malaus on arvioitu erääksi 1900-luvun merkittävimmistä maalauksista ja se on varmasti monille muillekin eräs ensimmäisistä, joka Dalín tuotantoa ajatellessa tulee mieleen. Todellisuudessa maalaus oli hämmentävän pieni. Analyysiä teoksesta löytyy esimerkiksi Wikipediasta.

Départ. "Hommage aux actualités Fox", 1926.

Vestige atavique après la pluie ("Atavistinen raunio sateen jälkeen"), 1967-1968.

Ennen kaikkea näyttelyssä olisi voitu tarkastella lähemmin Dalín suhdetta Galaan. Hänestä mainitaan ainoastaan seuraavaa:

"Dalín seksuaalinen täyttymys hänen tutustuttuaan Galaan (1929) tapahtui samaan aikaan kuin tärkein käännekohta Dalín uralla: surrealistien kohtaaminen".

Le Phénomène de l'Extase ("Ekstaasi-ilmiö"), 1933.

Objet surréaliste à fonctionnement symbolique. Le soulier de Gala. ("Surrealistinen esine symboliseen käyttöön. Galan kenkä"), 1932/1973.

Buste de femme rétrospectif ("Retrosepktiivinen naisen rintakuva"), 1933/1976

Harpe invisible ("Näkymätön harppu"), n.1933.

Vénus de Milo aux tiroirs ("Milon Venus (veto)laatikoilla"), 1936/1964.

Dalín töistä heijastuu myös aikakauden poliittisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia, dalímaisen suodattimen läpi siivilöitynä. "Historia ei huolestuta minua. Se pelottaa minua yhtä paljon kuin heinäsirkat", näyttely tiesi Dalín lausuneen. Mutta jätti kertomatta, pelkäsikö Dalí heinäsirkkoja.

Hallucination partielle. Six images de Lénine sur un piano. ("Osittainen hallusinaatio. Kuusi Leninin kuvaa pianolla."), 1931.

Dalí julisti olevansa surrealistisen ryhmän jäsenenä "vallankumouksen palveluksessa", muttei koskaan tarkentanut, mistä vallankumouksesta oikeastaan oli kyse. Dalí oli selvästi viehtynyt diktaattoreista, mutta toisaalta majoitti kodissaan hippejä ja vaali myyttiä vapaasta taiteilijasta.

Leninejä läheltä.

Dalín kuvasto on yhtä unenomaista kuin Luxembourgin museossa esillä olevalla Chagallilla. Värit ovat usein syviä ja kauniita. Toisin kuin Chagallilla, Dalílla on kuitenkin jotenkin ahdistava pohjavire. 

Le Piano rouge ou l'orchestre rouge ("Punainen piano tai punainen orkesteri"), 1957.

Mistä kaikki ahdistavat kuvat kumpuavat, kun Dalí ainakin päällisin puolin eli moniin aikalaistaiteilijoihin verrattuna varsin seesteistä ja onnellista elämää? Vai onko ahdistavuus vain omaa tulkintaani? Tai Dalín outoa huumoria?

Le lit à la fontaine ("Suihkulähdevuode"), 1936.

"Olen kuin Leonardo, haluan tietää kaiken. Suhteiden luominen asioiden välille kiinnostaa minua lakkaamatta."

L'ascension du Christ, Pietà. ("Kristuksen ylösnousemus, Pietà"), 1958.

Transformation d'une peinture anonyme du XVI siècle (attribuée à Matthias Gerung) ("Muunnos anonyymistä 1500-luvun maalauksesta (jota pidetään Matthias Gerungin tekemänä)"), 1974.

Nu de dos sur piédestal (Saint Jean) ("Alaston selkäpuolelta jalustalla (Pyhä Johannes)"), 1965.

"Kuusivuotiaana halusin olla kokki. Seitsenvuotiaana halusin olla Napoleon. Kunnianhimoni on kasvanut tasaisesti siitä pitäen." 

Omakuva, 1972.

Mae West -installaatio, joka on rekonstruktio Figueresin Dalí-museon alkuperäisteoksesta.

Mae Westissä kamera  hahmottelee installaatiosta seinälle naisen kasvot.

La République des troubadours ("Trubaduurien tasavalta"), 1925. 

Yleisömäärä näyttelyssä lisääntyi jatkuvasti...

...joten lopulta saimme tarpeeksemme ja poistuimme putkea myöten.

Sacré Coeur oli sunnuntaisumun peittämä.

Pompidou-keskuksen ylin kerros on yksi suosikkinäköalapaikoistani Pariisissa. Kaikki tuntuu olevan niin paljon lähempänä kuin korkeammissa pömpeleissä. Marais on suorastaan käsien ulottuvilla.

Poistuessamme sisätiloihin oli kertynyt jo puolen tunnin jono.

Ja uloskin tämän verran. Muahhahhaa heille! ;)

Pompidou-keskuksen Dalí-näyttely on avoinna ympäri vuorokauden maanantaihin 25.3. puoleenyöhön asti. Ennakkolipun haltijat ovat etusijalla.

* Ensimmäisenä teoksen ranskankielinen nimi, perässä oma käännökseni. En vastaa teosten nimien käännösten oikeellisuudesta. ;)