Viinibaari Latinalaiskorttelissa: Le Porte Pot

Latinalaiskorttelissa ja erityisesti Saint Michelin ympäristössä on hurjasti ruokapaikkoja, mutta alueelta on suhteellisen vaikeaa löytää ruokapaikkaa, joka ei olisi turistirysä ja/tai hinta-laatusuhteeltaan pettymys. Mutta nyt löytyi.

Eh, en tosiaan onnistunut saamaan paikan julkisivusta tämän parempaa kuvaa. Saavuimme ruokailemaan vasta kymmenen tienoilla, ja viinibaarin edusta oli siinä vaiheessa jo täynnä sauhuttelijoita.

Le Porte Pot sijaitsee siis 5. kaupunginosassa, vastapäätä Clunyn keskiaikamuseota, Saint Michelin ja Notre Damen tuntumassa.

Minähän en viineistä juuri mitään tiedä, mutta ainakin hyllyllä oli monenlaisia pulloja.

Numerot pullojen kyljissä ovat pullojen hintoja. Ei, se ei ole itsestään selvää. Esim. minulle. 

Paikan sisustus edusti rennon kodikasta ranskalaista rähjäromantiikkaa.

Viinibaari sijaitsee tyypillisessä Latinalaiskorttelin rakennuksessa. Katutason salissa on hirsirakenteita näkyvillä ja kellariholvissa kiviseinät. Kevätilta oli lämmin, joten koko viinibaarin etuseinä oli avattu niin, ettei terassia enää erottanut salista.

Oikein kynttiläkin!

Ruokalista

Viinibingon voittaja

Tyhjennettiin me vesikarahvejakin.

Alkuruoka: paahdettua Saint Marcellin -juustoa hunajan kera.

Valtaosalle seurueesta jäi luu käteen. Tai lautaselle. Ehe ehe. Siis alkuruoaksi kypsennettyä luuta. Pakkohan minunkin oli sitä naapurin lautaselta maistaa. Ja aika ellottava elämyshän se oli.

Tyhjä luu.

Päädyin paikan nimikkosalaattiin, jossa oli mm. ankanfileetä, parmesaania, viiriäisenmunia, pähkinöitä ja hanhenmaksaa. "Siis mä en tajuu, miks paino ei putoo, vaikka syön vain salaattia!"

Ankanfileitä ja perunamuusia.

Koko kymmenhenkinen seurueemme oli tyytyväinen annoksiinsa. Ainoastaan pari meistä harmitteli annoksensa haaleutta, mutta itsepä odottelivat lämmin annos edessään, että muut saavat ruokansa.

Cantal-hampurilainen

Kun seura on tarpeeksi mukavaa, illan on vaikea epäonnistuakaan. Mutta ei paikan rennosta tunnelmasta haittaakaan ollut. Ambiance bon enfant, sanoisi ranskis. Pieni miinus ainoastaan hieman hitaasta palvelusta. Vai oliko se minun huima nälkäni, joka teki odottavan ajasta pitkän?

Jälkiruokalista oli simppeli ja hedelmäinen. Sen antimet jäivät testaamatta, sillä jälkiruokaa ei mahtunut enää kenenkään masuun.

Le Porte Pot
14, rue Boutebrie
Metro: Cluny La Sorbonne/Saint Michel

Kattoterassilla

Joskus Pariisissa saa yliannostuksen vanhoista taloista ja hausmannilaisista bulevardeista. Silloin kannattaa etsiä näkökenttäänsä jotain hitusen modernimpaa. Kuten vaikka Arabimaailman instituutin eli IMA:n huikean rakennuksen.

Kaukaa rakennus näyttää melko tavanomaiselta modernilta toimistorakennuspläjäykseltä. Lähempää tarkasteltuna rakennuksen seinä muistuttaakin islamilaiselle taiteelle tyypillistä mosaiikkikuviointia.

Kyse ei kuitenkaan ole mosaiikeistä, vaan ikkunaluukuista, jotka avautuvat ja sulkeutuvat automaattisesti auringonvalon mukaan.

Ikkunaluukkujen sijaan Arabimaailman instituutin varsinainen vetonaula on kuitenkin rakennuksen 9. kerroksessa sijaitseva näköalaterassi.

Vasemmalla Défensen bisnesalueen pilvenpiirtäjiä, oikealla Notre Dame.

Kuvan keskellä häämöttää Bastillen aukiota merkitsevä Colonne de Juillet -pylväs patsaineen.

Kuvausta harrastava kaveri on saanut Arabimaailman instituutin katolla aivan mahtavia Notre Dame -otoksia ilta-aikaan.

Kattoterassilla on myös ravintola, jonka hinta-laatusuhde ei tosin kuulemma ole kummoinen. Mutta ympäristö on ainakin persoonallinen.

Jos oikein pinnistää, näkee myös Sacré Coeurin kirkon. Sen edessä pilkistävät siniset putket kuuluva Pompidou-keskukseen.

Kattoterassin lisäksi IMA:ssa kannattaa katsastaa käynnissä oleva näyttelytarjonta. Vielä tämän viikon ajan esillä on Tuhat ja yksi yötä -näyttely.

Monet pariisilaiset tuntuvat vihaavan näitä modernia arkkitehtuuria edustavia rakennuksia, erityisesti Pompidou-keskusta. Minusta ne näyttävät mukavan raikkailta iänikuisten hausmannilaistalojen joukossa. Sitä paitsi, eivät ne hausmannilaistalotkaan mitään "alkuperäistä" Pariisia edusta. Hausmannhan riipi rakennustensa tieltä 1800-luvulla lähes koko keskiaikaisen Pariisin.

Peilikuva.

Ufo?

Ai niin. Alas tullessani pääsin nauttimaan klassisesta hissituokiosta, kun samaan hissiin osui joku henkilökunnan jäsen. Tämä vanhempi herrashenkilö painoi kyynärpäällään seinään nojaillessaan hissin pysähtymään ennen pohjakerrosta. 

"Anteeksi! En tehnyt sitä tahallani!", mies selitteli. "Ihan varmasti teit, kun et muuten keksinyt mitään sanottavaa!", tuhisin mielessäni. Yritin kuitata episodin pelkällä hymyllä, mutta kun selittelyille ja anteeksipyynnöille ei tullut loppua, totesin ihan ääneen, että ei haittaa yhtään, sellaista sattuu. Kuulin itsekin, miten ärrä surahti puheessani epäranskalaisesti. Voi merde...

"Aah madame, mistä tulette?", mies innostui. Kun punnitsin pari sekuntia mielessäni, vastaisinko Pariisista vai kysyisinkö mistä mies itse tulee (ulkonäkö viittasi Pohjois-Afrikkaan), hän toisti kysymyksen, tällä kertaa huutamalla englanniksi:

"YOUR COUNTRY?"

Annoin periksi: "Je suis finlandaise, mais..."

"Aaah, Finlande!", mies riemastui. Kuinka ollakaan, hänen hyvä ystävänsä oli kuulemma naimissa suomalaisen kanssa. Pohdiskelin, miten pohjoisafrikkalaisilla tuntuu olevan hyvät verkostot. Vähintään serkku Helsingissä, ellei sitten oma tai kaverin vaimo Suomesta. Aivan kuin mies olisi kuullut ajatukseni, sillä hän totesi ääneen sormea heristäen: "Suomalainen vaimo, kuvitelkaas! Se on harvinaista, hyvin hyvin harvinaista!"

Sitten hissin ovet avautuivat ja mies poistui hyvää päivänjatkoa toivotellen. Selvästi tyytyväisenä löydettyään yhteyden itsensä ja tuntemattoman hissimatkaajan välillä. Minä puolestani olin varma, että mies oli painanut kyynärpäällään hissin pysähtymään ihan vain keksiäkseen jotain puhuttavaa.

Arabimaailman instituutti/ Institut du Monde Arabe
1, rue des Fossés Saint Bernard
Metro: Jussieu/Cardinal Lemoine

Tuhat ja yksi yötä

Yö toisensa jälkeen tarinoita henkensä uhalla kertova prinsessa Shahrazad, Alladin, taikalamppuja, henkiä ja lentäviä mattoja. Eksotiikkaa, erotiikkaa, mystiikkaa, väkivaltaviihdettä ja veijaritarinoita. Voiko olla mielikuvitusta kiehtovampaa aihetta kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat? Ja nyt niitä olisi tarjolla kokonaisen näyttelyn verran Arabimaailman instituutissa!

Pieni pettymys blogin kannalta minulle oli, ettei näyttelyssä saanut kuvata. Melkein petyin myös astuessani ensimmäiseen saliin. Koko tila oli nimittäin pyhitetty vanhoille kirjoille. Vanhat arabiankieliset laitokset värikkäine kuvituksineen olivat kyllä kauniita ja kiehtovia sinällään, mutta tunnelma oli ensi alkuun hieman turhan antikvariaattimainen. Tuhannen ja yhden yön tarinat kun ovat niin paljon muutakin kuin pelkkä kirja! 

Ensi pettymyksistä toivuttuani aloin nauttia hämärän salin tunnelmasta, johon toivat oman lisänsä seinille heijastetut arabiankieliset tekstit. Opinpa myös, että Tuhannen ja yhden yön ensimmäinen länsimainen käännös ilmestyi 1704 ranskaksi Antoine Gallandin, Aurinkokuninkaan antiikkiasiantuntijan, kääntämänä. Galland myös lisäsi käännökseen uusia osioita, jotka perustuivat syyrialaisen tarinankertojan hänelle kertomiin tarinoihin. Esimerkiksi tarina Aladdinista ja taikalampusta on yksi Gallandin lisäyksistä.

Tuhannen ja yhden yön arabiankielinen versio 1300-luvulta.

Tuhannen ja yhden yön tarinoiden alkuperäiset juuret ulottuvat jonnekin historian hämäriin. Ensimmäiset tarinat lähtivät Intiasta ja etenivät sieltä Persiaan. Persialaiset lisäsivät oman tarinakerroksensa ja välittivät tarinat vähitellen edelleen nykyisen Irakin, Egyptin ja Pohjois-Afrikan alueelle, joissa kertomuksiin lisättiin jälleen uusia kerroksia. Todelliset maantieteelliset paikat ympäri Lähi-itää pääsivät myös mukaan tarinoihin tapahtumapaikkoina, jotka olivat joskus niin merkittäviä tarinoille, että nousivat ikään kuin yhdeksi roolihahmoksi muiden joukkoon. 

Kuva: Amr Munir

Itse näyttelyssä siirryttiin kirjasalista pitkin hämärää käytävää toiseen kerrokseen, jossa odotti pyöreä pieni huone. Huoneen kattoon oli rakennettu lampuilla tähtitaivas ja huonetta reunustivat istuimet, joihin voi istuutua kuuntelemaan kuulokkeista Tuhannen ja yhden yön tarinoita arabiaksi. Näin näyttelyssä haluttiin välittää tuntumaa siitä, millaista oli kuunnella tarinoita leirinuotiolla. Tuhannen ja yhden yön tarinathan välittyivät vuosisatoja nimenomaan suullisena perinteenä.

Ajatus oli mainio ja toteutuskin sinänsä tunnelmallinen. Harmi vain, että pari kovaäänistä henkilökunnan jäsentä siivosi parhaillaan lähellä sijainneita vessoja. Imurin hurina ja ranskankielinen lörpöttely ja räkätys hieman hillitsivät kykyäni eläytyä leirinuotiotunnelmaan. Mutta ilmeisesti työntekijät ainakin viihtyvät työssään, mikä on aina tietysti ihan kiva...

Lecomte de Nouyi: Le Songé de Corsou

Aihepiireittäin jaettu näyttely sivusi mm. Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa, haaremeita, ajan vaatetusta, tarinoihin sisältynyttä väkivaltaa, lentäviä mattoja ja arabian kielen monipuolista sanastoa rakkaudelle. Lopputulos oli jotenkin pinnallinen ja sekava raapaisu Orienttiin. Näytillä oli sekaisin sekä vanhaa Lähi-idän esineistöä että Tuhannen ja yhden yön tarinoita esittävää länsimaista taidetta ja elokuvapätkiä. Mikä oli enää aitoa, mikä vain länsimaista näkökulmaa ja ennakkoluuloa?

Vasta näyttelystä lähdettyäni tajusin, että ehkä tämä länsimaiden ja "alkuperäislähteiden" sekoittaminen oli tietoinen ratkaisu. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikaa on nimenomaan sen kerroksellisuus. Tarinat elivät satoja, jopa tuhansia vuosia ensin Intiassa ja sittemmin persialaisessa ja arabialaisessa kansanperinteessä. Ne eivät saapuneet Eurooppaan museoituina tai museoitaviksi, vaan ne jatkavat eloaan yhä, länsimaisessa taiteessa ja perinteessä. 

Oma suosikkiosuuteni taisi olla alumiinipaperista tai vastaavasta rakennettu luola, jossa kerrottiin djinneistä. Tuhannen ja yhden yön tarinoissa djinnit on käännetty yksinkertaisesti hengiksi. Esimerkiksi toiveita toteuttavat lampun henget ovat djinnejä. Djinneistä kerrotaan arabialaisissa kansantarinoissa, mutta niitä esiintyy myös Koraanissa. Djinneistä ja Pohjois-Afrikassa liikkuneista ranskalaissotilaista kertoneen ranskalaisen Djinns-kauhuelokuvan perusteella kuvittelin djinnien olevan jonkinlaisia demoneita, mutta itse asiassa djinnit eivät ole suoranaisesti demoneita eivätkä enkeleitä, vaan henkiä, joilla on vapaa tahto tehdä hyvää tai pahaa. Tai olla ihan vain neutraaleita.

Léon Bakst: Dessin de costume, le Dieu Bleu

Näyttelyn maisemoinnissa toki oli yritystä alumiinipapereineen päivineen, mutta näin mielikuvituksellisessa aiheessa olisi riittänyt panoksia paljon mielikuvituksellisempaankin revittelyyn. Minusta lopputulos jäi lopulta melko miedoksi, valitettavasti.

Itämaisesta tunnelmasta pääsee onneksi nauttimaan vähän lisää ihan Arabimaailman instituutin tuntumassa, nimittäin Pariisin moskeijassa ja sen kahvilassa. Mutta niistä lisää toisella kertaa.

Lentäviä mattoja? Ei, vaan rukousmattoja Pariisin moskeijassa. Kuva: Julian Dobson/Sheffieldhammer

Les Milles et une nuits -näyttely esillä 28.4.2013 asti

Institut du Monde Arabe

1, rue des Fossées Saint-Bernard

Metro: Cardinal Lemoine/Jussieu/Sully-Morland

Lenkille Pariisissa

Vanhan stereotypian mukaan pariisittaret eivät urheile, vaan pysyvät hoikkina tupakan ja mustan kahvin voimin. Ennen se taisi vähän pitääkin paikkaansa. Kun minä vuosikymmen (voikamalakunaikarientää, ehämmäävoiollaniinvanha!) sitten asuin ensi kertaa Ranskassa, kukaan ei lenkkeillyt. Ja kun itse kävin lenkillä, paikalliset toljottivat menoani suu auki. Osasyynä tietysti saattoi olla säkenöivä kauneuteni, luonnollisesti, mutta ennen kaikkea syynä oli se, ettei lenkkeilijöitä näkynyt katukuvassa tai puistoissa.

Nyt ei kukaan vilkaise kahdesti, jos lenkkeilen Pariisissa. Joko säkenöivä kauneuteni on karissut, tai sitten syynä on se, että lenkkeilijät ovat nykyisin ihan arkipäiväinen näky täälläkin.

Pariisissa lenkkeily on minusta haastavaa siksi, etten tykkää urheilla kadulla autojen seassa, enkä asu urheiluun sopivan puiston lähellä. Toisekseen, en itse asiassa tykkää juoksemisesta (vaikka se kovin trendikästä onkin), vaan suosisin sauvakävelyä (vaikka se kovin epätrendikästä onkin). Olen hankkinut kaupunkikäyttöön jopa pituudeltaan säädettävät sauvat, mutta en vaan kehtaa sauvoa tässä kaupungissa ihan missä sattuu.

Tämän taustoituksen jälkeen allekirjoittaneen syväluotaavaa ja ehdottoman objektiivista analyysiä Pariisin puistojen soveltuvuudesta lenkkeilyyn:

Luxembourgin puisto (22,45 ha; 6. kaupunginosa)

+ Puisto on suhteellisen suuri, joten täällä ei tarvitse juosta ihan pientä kehää.

- Melko paljon turisteja, mummoja, lapsiperheitä ja vastaavia hidastamassa urheilusuoritusta. Arkena lounasaikaan tilanne on kohtuullinen, viikonloppuisin vaikeampi.

- Syystä tai toisesta minun on mahdoton kuvitella itseäni sauvomaan Luxembourgin puistoon, kaipaan siihen metsäisempää (lue: vähemmän fiiniä) ympäristöä. Vika on korvieni välissä, sillä lounaslenkillä vastaan tulee jopa enemmän sauvakävelijöitä kuin juoksijoita.

Harmaan Luxembourgin puiston taustalla vaanii vieläkin harmaampi Eiffel.

Yksi Luxembourgin puiston urheilumuodoista on petankki. Ennen matsia palttoo asetellaan tyylikkäästi henkarille.

Luxembourgin puistosta bongattu papukaija.

Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Lisää Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Buttes-Chaumont (24,7 ha; 19. kaupunginosa)

+ Mukavan suuri, ei tarvitse kiertää pientä kehää.

+ Rento paikka, sopii sikäli myös sauvomiseen.

+/- Korkeuserot tuovat kävelijälle mukavaa pakaraharjoitusta, mutta juoksijalle ne saattavat olla turhan raskaita.

- Aurinkoisina viikonloppuina hipsterien ja piknikväen tukkima.
 

Buttes-Chaumontin tyypillistä kävijäkuntaa.

Pakollinen Sacré-Coeur-kuva Buttes Chaumontilta.

Keväinen Buttes-Chaumont

Bois de Boulogne (846 ha; 16. kaupunginosa) / Bois de Vincennes (995 ha; 12. kaupunginosa)

+ Suuri ja metsäinen, täällä saa sauvoa kaikessa rauhassa.

- Suuri ja metsäinen, en lähde tänne mielelläni lenkkeilemään yksin (vaikka varsinkin viikonloppuisin ohikulkijoita riittää). Ilta-aikaan kannattaa vältellä.

- Paljon koiria irti.

- Kaukana.

Bois de Vincennes

Bois de Vincennes

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Parc Monceau (8,25 ha; 8. kaupunginosa)

+ Suhteellisen keskeinen sijainti.

- Pieni ja ahdas juoksemiseen.

- Tuntuu liian fiiniltä sauvomiseen, eikä sauvoja mahdu kapeilla käytävillä kunnolla edes viuhtomaan.

Parc Monceaun lenkkeilijät kiertävät ahdasta ulkokehää.

Parc Monceaun lenkkeilijöitä.

Lapsoset kiertävät Parc Monceaussa kehää puolestaan karusellissä.

Champ de Mars (24,3 ha; 7. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto, jos sattuu Eiffelin tietämissä asumaan tai työskentelemään. Ja päätyy mielellään noin miljoonan turistin kuva-albumiin.

- Turistit ja turistikrääsän kaupustelijat tukkivat reittiä jatkuvasti. École Militairen puoleisessa päädyssä on väljempää.

- Liian avoin kenttä, kaipaan metsäisempää ja luontomaisempaa ympäristöä.

Lenkkeilijä ja turistit ja joku torni Champ de Marsilla.

Jardin des Plantes (23,5 ha; 5. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto lounasjuoksupyrähdykseen, jos sattuu kulmilla olemaan.

+ Melko suosittu, mutta käytävät ovat pääosin mukavan leveitä, joten ohittelemaan mahtuu.

- Suurin osa puistosta on taas minusta liian avointa kenttää, en lähtisi tänne sauvomaan.

Parc Montsouris (15,5 ha; 14. kaupunginosa)

+ Puineen ja nurmikenttineen mukavan luonnonläheinen.

- Kesäviikonloppuisin täynnä piknikväkeä.

Promenade Plantée  (4,7 km; 12. kaupunginosa)

+ Kaunis ja suojaisa

- Kapealla käytävällä on varsinkin viikonloppuisin turhan ahdasta juosta, saati sitten huitoa kävelysauvoilla.

Ratkaisevaa puiston valinnassa on tietysti se, missä on ja millainen on aikataulu. Harva ehtii arjen keskellä erikseen lähteä tunnin metromatkan päähän urheilemaan.

Otan myös mielelläni vastaan uusia ideoita pariisilaisten lenkkeilypaikkojen suhteen!

P.s. Täällä muuten tuiskuttaa parhaillaan lunta! Voi *kirosanakirosanakirosana*!