tiistai 5. huhtikuuta 2011

Kuvakulmia likaiseen maahanmuuttajaan

Ranskalaiset viranomaiset muistivat minua kirjeellä: terveysvakuutuskortistani puuttui passikuva. Liitteessä mainittiin joitain ehtoja kuvalle sekä vinkattiin, että kuvan voi ottaa joko metroasemien automaatissa tai kuvaajalla. En halunnut kuvaani bumerangina takaisin, joten päätin luottaa paikallisen ammattilaisen ammattitaitoon.



Poikkesin siis pikku kuvaamoon, joka sijaitsee värikkäässä 20. kaupunginosassa. Mainittakoon taustoitukseksi, että Bellevillen, Ménilmontant’n ja St. Fargeaun alueista muodostuvassa 20. kaupunginosassa on runsaasti maahanmuuttajataustaista väestöä. Vuonna 1999 yli 25 % kaupunginosan asujaimistosta oli syntynyt Manner-Ranskan ulkopuolella, ja tämän näkee myös katukuvassa.

Sisään astuessani minua tervehti hymyilevä kuvaaja, jonka alkuperän sijoitin piirteiden ja nimen perusteella mielessäni jonnekin Pohjois-Afrikkaan. Selvitin asiani, ja kuvaaja kehotti minua istumaan tuolille kun olisin valmis kuvattavaksi. Pöyhin hetken näön vuoksi hiuksiani peilin edessä, istahdin tuolille ja valmistauduin hymyilemään säteilevästi. Kuvaaja kohotti kameransa ja laski sen sitten alas.

”No mutta madame, pelottaako teitä?”

Änkytin jotain epäselvää siitä, kuinka ahdistuin kuvaustilanteista kameran väärälle puolelle joutuessani.

”Kuulkaa madame, tässä ei olla kuvaamassa mitään taidekuvaa. Kaunista tästä kuvasta ei tule kuitenkaan, joten voitte lopettaa jännittämisen.”



Syystä tai toisesta kuvaajan lakoninen huomautus sai minut rentoutumaan ja ruma mutta pakollinen kuva saatiin napsaistua.

Kuvan kehittymistä odotellessa pääsin sitten nauttimaan pienestä small talk –tuokiosta. Kuvaaja kyseli mistä päin herttainen aksenttini oli kotoisin ja vastauksen kuultuaan lateli pakolliset litaniat kauniista pohjoismaisesta luonnosta ja sitäkin kauniimmista pohjoismaisista naisista.

”Itse kävisin lomillani vain Pohjoismaissa ihailemassa kauniita naisia. Vaimo vain on eri mieltä, hän haluaa etelään ihailemaan italialaisia miehiä”, kuvaaja virnisti silmää iskien.

Naurahdin kohteliaasti ja myöntelin, että pohjoismaista luontoa tulee näin kevään korvalla ikävä. Kuvaaja nyökkäili ja kehui vähän lisää pohjoismaista valoisaa kesää ja ihmisten vähyyttä. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat:

”Mutta siellä ollaan kyllä menossa huonompaan suuntaan!”

”Ai miten niin?”, hämmästyin äkillistä muutosta.

”Ne maahanmuuttajat! Ne eivät osaa käyttäytyä!”

Suuni loksahti auki silkasta hämmennyksestä, enkä osannut todeta muuta kuin ”Ah..?”

Kuvaaja oli nähtävästi vasta pääsemässä vauhtiin: ”Ennen siellä oli niin puhdasta. Nyt siellä on melkein niin kuin täälläkin. Roskia kadulla!”
Yritin naurahtaa, mutta ei auttanut.

”Teidän pitää sanoa niille ei! Täällä on nyt saastaista, kun ei osattu sanoa ajoissa ei!”

Tilanne oli absurdi: mitä ilmeisimmin pohjoisafrikkalaisperäinen asiakaspalvelija julisti juuri maahanmuuttajaksi toteamalleen asiakkaalle, kuinka maahanmuuttajat ovat lianneet Ranskan. Puolittain tuohtuneena, puolittain huvittuneena avasin suuni kysyäkseni tarkennusta siihen, kuinka esimerkiksi minä olin liannut Gallian ihanaista maaperää, mutta kuvaaja ehti jälleen ensin:

”Pohjoismaalaiset ovat siistejä. Kerran kävelimme vaimon kanssa asemalla Helsingissä. Vastaan tuli lihava ukko ympäripäissään. Vaimoni oikein kavahti pelosta kauemmas. Mutta tiedättekö mitä ukko teki? Tyhjensi oluttölkkinsä ja laittoi sen roskikseen. Roskikseen, voitteko kuvitella?”

Huomasin hetkeni tulleen:
”Toivottavasti metallinkeräykseen? Jätteiden lajittelu on kyllä Ranskassa Pohjoismaihin verrattuna vielä alkeellista”, totesin voitonriemuisena päästessäni vaihtamaan aihetta.

Kuvaaja katsoi minua pää kallellaan:
”Kyllä siihen vielä opitaan, kunhan maa pysyy siistinä… Katsos, kuvanne ovat valmiina. C’est bien vous madame?”

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Digiä Lapissa ja Pariisissa



"Onnittelut teille, jotka katsotte tätä lähetystä. Se nimittäin tarkoittaa, että TV-yhteytenne toimii ongelmitta”, tervehti pirteä aamu-tv:n täti kuluneella viikolla. Näihin toimittajan loogisiin sanoihin oli syynä digi-tv. Ranskassa ollaan nimittäin siirtymässä viimein digitaalisiin lähetyksiin asteittain tämän vuoden aikana. 8.3. vuorossa oli Île de Francen seutu, johon Pariisikin kuuluu.

Digilähetyksiin siirtyminen ei ole täällä näkynyt yhtä suurina kampanjoina kuin Suomessa vuonna 2007. Toisaalta muutos ei esimerkiksi meillä vaatinut minkäänlaisia toimenpiteitä, sillä televisiolähetys tulee internetin kautta. Googlen ystävällisellä avustuksella löysin jopa kampanjasivuston, jossa trikolorin sinisessä ja punaisessa hehkuvat herttaiset tv-laatikot kertovat halukkaille lisätietoja.

Digi-tv tarjoaa mainion sillan, jota myöten tämän blogin aasi voi köpötellä kohti elokuvaelämyksiä. Lähes kuukausi sitten Pariisissa pyöri nimittäin suomalainen elokuva, Napapiirin sankarit, jossa metsästetään digiboksia pitkin öistä Lappia.

Elokuvaa esitettiin Pariisissa kahdeksassa eri teatterissa. Yllättävää kyllä, teatterit olivat suurien ketjujen teattereita, eivät pienen budjetin elokuviin erikoistuneita indie-teattereita. Ainostaan yksi teattereista esitti dubattua versiota, muissa leffa pyöri alkuperäisversiona. Dubbaus kuulosti netistä löytämieni pätkien perusteella varsin kohtuulliselta, vaikka alkuperäisversion murre katosikin dubbauksessa yleisranskan jalkoihin.

Ongelmana elokuvassa ei silti ollut niinkään kieli, vaan kulttuuriset viittaukset, jotka kerta kaikkiaan eivät käänny suomalaisuutta tuntemattomille. Kuten nimimerkki alexdu12220 toteaa ranskalaisen allocine.fr-elokuvasivuston keskustelussa: ”Miten itsemurhille voidaan nauraa? Jääkiekko ei voisi vähempää kiinnostaa!” 

Toinen ongelma oli elokuvan ranskalaisen levittäjän älynväläys: elokuvan nimen ”ranskannos” muotoon ”Very Cold Trip”. Nimi jäljittelee amerikkalaisen ”Hangover”-elokuvan nimeä, joka syystä tai toisesta oli väännetty Ranskassa muotoon ”Very Bad Trip”. Tästä syystä suuri osa ranskalaisista joko luuli, että kyseessä oli kyseisen elokuvan jatko-osa, tai että elokuvan tekijät olivat ehdoin tahdoin halunneet matkia kyseistä amerikkalaiskomediaa. Tarpeetonta lienee sanoa, että näillä elokuvilla ei ole mitään tekemistä keskenään, niin juonen kuin tekijöidenkään suhteen.



Osin edellä mainituista syistä erilaiset elokuvafoorumit pursusivat negatiivisia ranskalaiskommentteja, mutta ranskalaisten huumorintajun rajat tuntevana päätin mennä testaaman elokuvan tasoa omin silmin.

Jo oikean salin löytäminen oli haaste: popcornit ostettuani tajusin, ettei leffaa oltu listattu teatterin ohjelmistossa, vaikka lipuissa luki selvästi Montparnasse ja saman ketjun teatteri. Henkilökunnan avuliaan neuvonnan ansiosta löysin itseni hetken kuluttua kulman takana sijaitsevan teatterin maan alla sijaitsevasta salista, jota värisytti muutamien minuuttien välein ohi kulkeva metro. Parinsadan hengen salissa oli arviolta parikymmentä katsojaa, joista valtaosa oli sulloutunut takariville.

Elokuvaelämystä säesti kaikuva hiljaisuus. Syystä tai toisesta hiljaisuus aiheutti minussa hysteerisen vastareaktion, joten hihitin lähes läpi elokuvan silmät vettä valuen. Katsomon jäätävä hiljaisuus katkesi ainoastaan kahdesti. Ensin jonkun nauraessa ääneen, kun päähenkilöistä se pullea juuttui vatsastaan ikkunaan. Toinen kerta oli, kun elokuvan päähenkilöiden moottorikelkka hajoaa jäälle, ja päähenkilö alkaa pohtia itsemurhaa vaihtoehtona. Edessämme istunut herra sai tällöin ilmeisesti tarpeekseen itsemurhista tai talvesta tai suomalaisista tai pimeästä, sillä hän ärähti jotain epäselvää ja ryntäsi salista puolijuoksua.

En tiedä, olisinko lähtenyt katsomaan elokuvaa Suomessa, tuskinpa. Näin ulkosuomalaisena suomalaisen kulttuurin vientiä haluaa kuitenkin tukea kaikin tavoin. Sitä paitsi, puolitoista tuntia lumista kaamosta, mustaa huumoria ja suomenkieltä oli ihanan raikas tuulahdus. Revontulten loimu ja pakkashangen ratina seurasivat minua vielä pitkään astuttuani teatterin ovista Montparnassen vilinään. Sillä hetkellä kiinnostukseni ranskalaisten elokuva-arvioihin oli yhtä vähäistä kuin auringonpaiste Utsjoella joulukuussa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Populismi on populaaria


Ranskalaiset mielipidemittaukset muistuttavat mielenkiintoisesti yhä enemmän suomalaisia – populismi on nostamassa jälleen karvaista päätään myös baskeripäiden joukossa. Tähän viittaisi ainakin Le Parisien -lehden Harris Interactivella teettämä mielipidemittaus, jonka mukaan äärioikeistolaisen Front National –puolueen johtaja Marine Le Pen voittaisi presidentinvaalit 23 prosentin osuudella. Toiseksi tulisivat tasaäänin nykyinen presidentti, oikeistolaista UMP-puoluetta edustava Nicolas Sarkozy sekä sosialistipuolueen pääsihteeri Martine Aubry,  molemmat 21 %:n ääniosuudella.

Mielipidemittaustuloksista ei tietenkään voida vetää suoria johtopäätöksiä vaalituloksiin, etenkin kun seuraaviin presidentinvaaleihin on Ranskassa vielä vuosi aikaa. Kiinnostavaa on sen sijaan se, miten paljon ranskalaisen populistipuolueen ympärillä käyty keskustelu muistuttaa Perussuomalaisista käytyä keskustelua.

Jean-Daniel Levy, mielipidemittauksen tehneen instituutin osastonjohtaja, näkee tuloksen kuvastavan sitä, miten ranskalaiset ovat huolissaan kansainvälisestä tilanteesta ja sen vaikutuksista Ranskaan, toisin sanoen maahan pyrkivistä tunisialaisista ja libyalaisista pakolaisista. ”Marine Le Penin vahvuus on, että hän sanoo nämä huolet ääneen, vaikkei hän tarjoakaan ratkaisuja”, Levy arvioi Le Figaron sivuilla.

Le Penin menestys mielipidemittauksessa on herättänyt kiivasta keskustelua internetissä. Oikeistolaisen Le Figaro –lehden internetsivuilla nopeasti katsottuna Le Penin kannattajat näyttäisivät olevan enemmistönä. Front Nationalin kannatusta perustellaan patrioottisin sanankääntein:
Ranskalaiset haluavat, että maata ja sen lakeja viimeinkin kunnioitetaan”, uskoo nimimerkki Hélène L.
Ranska ranskalaisille!”, julistaa nimimerkki biscot ytimekkäästi.
Äänestettyään vuosikymmeniä oikeistoa ja vasemmistoa ranskalaiset viimein reagoivat! On muutoksen aika. FN on vapaa ja demokraattinen puolue eikä Marinen puheissa ole mitään ääriaineksia edustavaa”, esittää puolestaan nimimerkki David TT.

Kiehtovaa on se, miten Perussuomalaisten kannattajat ovat perustelleet eri palstoilla kantaansa täsmälleen samanlaisin argumentein. Aivan kuten FN, Perussuomalaiset nähdään ainakin säännöllisesti seuraamissani hs.fi:n keskusteluissa protestina ja vaihtoehtona, jonka avulla voidaan suojautua kansallista identiteettiä uhkaavaa ulkopuolista vastaan.

Front Nationalin vastustajat puolestaan leimaavat puolueen kannattajat naiiveiksi – aivan kuten Perussuomalaisten vastustajat suomalaisessa debatissa. Esimerkkinä tästä toimii Le Parisienin keskustelussa nimimerkki Crayonner, jota huolestuttaa eniten ihmisten naivismi: ”Nielette mitä tahansa. Marine Le Penin ainoa ansio on, että hän ymmärtää tämän ja osaa hyödyntää tätä. Yrittäkää avata silmänne, älkääkä olko kuin laumaa seuraavat lampaat. Ovatko ranskalaiset näin tyhmiä?

Samalla sivustolla kommentoiva nimimerkki Raphael epäilee mielipidemittauksen luotettavuutta: ”Mikäli oletamme, että tämä kertoo ranskalaisten todellisista äänestysaikomuksista, pidän Marinen kannattajia naiiveina, mikäli he uskovat että FN ratkaisee heidän ongelmansa. Esitetty ohjelma on naamioitua manipulaatiota, joka perustuu epävarmuudelle ja lähimmäisen pelolle.”

Miten vaalivoittajaksi ennustettu Marine Le Pen sitten itse arvioi tulosta? Vasemmistolaisen La Libérationin mukaan Le Pen uskoo muutoksen hetken tulleen: ”Kolme kuukautta sitten kannatukseni oli 11 tai 12 %, nyt eri mielipidetiedustelujen mukaan kannatukseni on 20 – 25 %. Ettekö tunne, että jotain on tapahtumassa? Itse uskon, että jotain on tapahtumassa.”

Sosialistipuolueen parlamenttiedustaja Manuel Valls puolestaan ei usko FN:n menestykseen. France 5 –televisiokanavan haastattelussa 6.3.2011 Valls arvioi, että presidentiksi tullaan aikanaan valitsemaan joko Sarkozy tai sosialistipuolueen edustaja. ”Muutosta haluavien pitää äänestää meitä”, Valls esittää.

Yleinen mielipideilmasto näyttäisi Ranskassa kääntyneen Sarkozya vastaan. Viime syksyisten mielipidemittausten mukaan jopa 66 % äänestäjistä vastustaisi nykyistä presidenttiä. Nähtäväksi jää, onko sosialistipuolueella tälläkään kertaa tarjottavanaan uskottavaa vastaehdokasta. Toisaalta Sarkozy miellyttänee tiukoilla otteillaan myös Front Nationalin potentiaalisia äänestäjiä. Mahdollista on, että vuoden 2012 vaaleista muodostuu vuoden 2002 toisinto: Front Nationalia äänestetään ensimmäisellä kierroksella protestiksi, mutta toisella kierroksella muiden puolueiden kannattajat yhdistynevät äänestämään vastaehdokasta, oli tämän sitten Sarkozy tai joku muu. 

Kaikesta huolimatta minun on erittäin vaikea kuvitella, että Ranskaa johtaisi äärioikeistolainen presidentti.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Koti-ikävän karkoitusta pohjoismaalaisittain


Mitä tehdä, kun croissant juuttuu kurkkuun, nasaalit vihlovat korvia ja trikolori sattuu silmiin, eivätkä aika ja/tai raha riitä lentolippuun? Lähdetään tietysti seikkailumatkalle Ikeaan.

Ikea on arkisen tuttu ja turvallinen, kuin ravintolassaan tarjoilemansa lihapullat, anteeksi, boulettes de viande. Tukholmassa Ikea oli arkisempi kuin kaurapuuro, se oli levittänyt lonkeronsa julkisista tiloista koteihin asti. Tuttavien kotona, töissä tai kahvilassa fika-tauolla saattoi osoittaa mitä tahansa esinettä ja kertoa sen nimen ja listahinnan. Ikealta ei voinut välttyä, mutta se oli yleisesti hyväksytty osaksi lagom-arkea.

Ranskassa Ikeassa on vielä hitunen eksotiikkaa eikä "skandinaavista muotoilua" näy vielä joka kodissa. Itsellenikin Ikea-vierailut ovat niin harvinaista herkkua, että riemastun jo ruotsinkielisistä tuotenimistä. Osoitan pikku pöytää ja hihkun seuralaiselleni : "Hahhhaahhaa! Tuon pöydän nimi on Duktig!"

Epäkultivoitunut seuralaiseni vastasi laimealla hymyllä.

Kaikilla Ikea-vierailuilla on aina jokin syy. Tällä kertaa syynä olivat makuuhuoneeseen suunnitellut kalusteet. Onneksemme kyseessä oli nimelliseseti  suhteellisen helppo Edland-sarja. Ruotsinkieliset tuotenimet nimittäin aiheuttavat pienoista kommunikointivaikeutta henkilökunnan kanssa. Samantapaisia vaikeuksia minulla oli varsinkin alussa englannin lainasanojen kanssa. Ranskalaiset näet lainaavat mielellää sanoja suoraan englannista, mutta niiden lausunta noudattaa aivan omanlaistaan lausuntaoppia. Taustalla on luultavasti jonkinlainen logiikka, mutta se ei seuraa suoraan ranskan eikä englannin sääntöjä. Eivätkä ranskalaiset tietenkään oikein ymmärrä "väärin" lausuttuja englannin sanoja tai nimiä. (Esimerkiksi Mikki Hiiri eli Mickey Mouse lausutaan "mike", ei suinkaan "miki maus". Reppana on siis menettänyt sukunimensäkin, vaikka omasta mielestäni "mus" olisi oikein herkullinen sukunimi.) Edlandin oikeasta lausunnasta pääsin tiskin takana huokailevan Ikea-myyjättären kanssa yhteisymmärrykseen vain parilla toistolla. Tilanteen yllättävän helppouden vuoksi leikittelin hiljaa mielessäni erilaisilla kysymyksillä, joita voisin esittää henkilökunnalle Åfjärden-kylpypyyhkeistä, mutta toinen vilkaisu yhä kumeammin huokailevaan myyjään vaimensi vitsikkään minäni.

Pakollisten tuotteiden lisäksi Ikeasta tarttuu tunnetusti mukaan aina jotain ylimääräistä, mutta sillä hetkellä tuiki tarpeelliselta tuntuvaa. Näitä olivat tällä kertaa pikkuinen pehmohiiri ja –käärme (kissanleluja!) ja pieni kori (kissanleluille!). Lisäksi Ikeasta tulee aina ostettua se jokin yksi ja sama tuote, kerta toisensa jälkeen. Keskustelimme aiheesta hiljattain illallisella tuttavapariskunnan luona. Samana päivänä Billy-hyllyn ostanut pariskunta nauroi ääneen: "Joo, ostamme joka ikinen kerta muovisen leikkuulaudan, ne ovat niin käteviä ruokaa laittaessa! Mutta mikäs tavara teidän tulee ostettua?"

Katsoimme miehen kanssa toisiamme vaivaantuneina. Totuus on, että meillä ruoanvalmistukseen käytetään arkisin yleensä mikroaaltouunia, vaikka ruoasta kovasti pidämmekin. Enemmän tai vähemmän looginen seuraus tästä on, että joka Ikea-vierailulta mukaamme tarttuu aina musta vessaharja.

Näin ulkopohjoismaalaisena pakollinen osa Ikea-elämystä ovat myös einesostokset. Ikean herkkupuodissa ladoin innokkaana koriini kotoisia tuotteita: puolukkahilloa, Maraboun suklaata, näkkileipää, salmiakkia ja Abba-lohitahnaa. Koriin päätyi myös paketillinen ruotsalaista kahvia, mikä aiheuttaa ranskalaisessa seuralaisessani hienoista närkästystä – maukkain ja aromikkain kahvihan on tietysti ranskalaista. Edelläni kulki nuorekkaan trendikäs pariskunta; pitkänhuiskea nainen ja sänkipartainen mies. Nainen lastasi tuotteen toisensa jälkeen ostoskoriinsa selittäen puolukan terveysvaikutuksista ja salmiakin raikkaudesta, miehen hymähdellessä poissaolevan oloisena. Astun askeleen lähemmäs yrittäessäni tunnistaa naisen taustaa aksentin perusteella, siinä kuitenkaan onnistumatta. Pituuden perusteella kyseessä voisi olla ehta ruotsitar, silmätkin ovat siniset, kasvonpiirteet siinä ja siinä… Ilmeisesti turhan pitkä ja tutkiva katseeni katkesi naisen kääntyessä ja luodessa minuun aidon ranskattaren "Jos et nyt lopeta tuijottamista, löydät silmäsi ostoskoristasi punssileivosten lomasta" -vilkaisun.

Tunsin oloni taas kotoiseksi – pariisilaisittain.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Pariisiin hinnalla millä hyvänsä?

Amerikkalaisia sarjoja katsoneet tietävät, että kaikkien Pariisissa asuvien ikkunoista avautuu näkymä välkkyvälle Eiffel-tornille. Asunnot ovat romanttisia ullakkohuoneistoja ja työmatka sujuu romanttisesti pyöräillen tai skootterilla, baskeri päässä ja patonki tarakalla keikkuen.

Inhorealisti tietää, että ullakkohuoneisto on talvisin vetoinen ja kesäisin tukalan kuuma. Työmatka sujuu kanssapariisilaisiin puristautuneena ruuhkametrossa tai haisevassa RER-junassa.

Silti moni inhorealistikin asuu Pariisissa. Työssäkäyvä selittää tätä työpaikoilla; Ranskan hallinto ja työpaikat ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle - suhteessa vielä voimakkaammin kuin Suomessa. Tuttavapiirin eläkeläisrouva selittää tätä sosiaalisella elämällä. Kyseinen, hieman yli 60-vuotias naimaton madame etsii parhaillaan uutta asuntoa. Entisessä on vajaat 20 neliötä ja vuode, joka nostetaan päivisin ylös ja suljetaan kaappiin. Myymällä tämän asuntonsa rouva saisi Keskiylängön 50 000 asukkaan pikkukaupungista 150 neliön talon hulppealla puutarhalla ja uima-altaalla. Huomautettuani asiasta rouva kohautti olkiaan: ”Mitä ihmettä minä siellä maalla tekisin?”

Taloussanomat tiesi hiljattain kertoa, että Helsingissä maksetaan asumisesta Pariisin hintoja. Jutun yhteydessä olleessa taulukossa ilmoitettiin 50 neliön pariisilaiskaksion vuokraksi hämmentävän matalat 800 euroa. Uskottavampi keskivuokratilasto löytyy osoitteesta http://www.immobilier-paris-idf.com/2009/03/100075/les-loyers-a-paris-et-region-parisienne/
Kyseisen tilaston mukaan 50 neliön vuokraaminen maksoi vuonna 2009 keskimäärin 955 euroa Pariisin halvimmassa 20. kaupunginosassa ja kalleimmassa 5. kaupunginosassa keskimäärin 1355 euroa. Nämä hinnat ohittavat jo Taloussanomien 50 helsinkiläisneliön keskihinnaksi ilmoittamat 828 euroa. Huomattakoon vielä, että kyseisen Taloussanomien taulukon mukaan helsinkiläisillä on käytössään kuukausittain keskimäärin reilut 100 euroa pariisilaisia enemmän.

Silti Pariisi houkuttelee. Onhan täällä palveluja, kulttuuria ja tunnelmaa. Ja niitä työpaikkoja…