Krikettiä, pooloa ja linna

Sunnuntaina pääsin nauttimaan syysauringosta keskimääräistä fiinimmissä puitteissa. Lähdin nimittäin katsomaan kaverin miehen krikettimatsia Chantillyn pooloklubin maille.

Varauduin huolellisesti ennen lähtöä lataamalla kameran akun ja pakkaamalla mukaan tyhjän muistikortin. Kun pääsimme perille, tajusin jättäneeni sitten sen täyteen ladatun kameran akun sinne laturiin.

Voi kirosanan kirosana.

Mutta jotta pääsisitte edes vähän tunnelmaan mukaan, poimin aiheeseen jotenkuten liittyviä kuvituskuvia.

Ensinnäkin se kriketti. Eiliset pelaajat eivät ehkä olleet taidollisesti ihan Ashes-tasolla, mutta oli heillä sentään samannäköiset valkoiset peliasut:



Säännöistä en suoraan sanottuna tajunnut mitään, paitsi että ottelut ovat pitkiä, ja välillä pidetään teetauko. Paitsi että tällä kertaa teetauolla ei tarjoiltu teetä, kun vakituiset teenkeittäjättäret eivät olleet mukana, eikä teen keittäminen jonkinlaisesta yrityksestä huolimatta ukkeleilta onnistunut. Luulin tätä ensin vitsiksi, mutta niin siinä kävi, että teehetkikakkuset huuhdottiin lopulta vedellä ja oluella. Vaikka hyviä ne olivat niinkin.

Minulle valotettiin, että myös sateen tullen järjestetään aina pelitauko. Mikä on sikäli huvittavaa, että kyse on Britanniassa kehitetystä pelistä. Eikös siellä sada aina? Pelaajat olivat eilisessä ottelussa lähinnä Kansainyhteisön maista kotoisin olevia expatteja: brittejä, intialaisia, eteläafrikkalaisia ja niin edes päin. Koko päivän kestänyt peli eteni rennosti, mitä nyt räpylättömään käteen osunut kova pallo aiheutti roiseja mustelmia pelaajien käsiin.

Tämä kriketti- ja teehetki on vangittu Cambridgessa, mutta samanmoiselta se meno näytti Chantillyssakin. Kuva: DS Williams

Englanniksi pelin tuoksinassa huudahdelleiden krikettipelaajien ja teetaukojen lisäksi brittihenkistä tunnelmaa sunnuntaihin toivat poolopelaajat ja erityisesti hevosten ympärillä pyörinyt väki. Erittäin smart casual. Tweedtakkeja näki jopa pikkutenavilla. Toisaalta hevosia kentiltä talliin tai laitumille kuljettaneiden hevosenhoitajat henkivät ihan puhdasta kasuaalia (vailla smarttia) niin pukeutumisessa (tennarit ja lippis) kuin olemuksessa (satulatta hevosen selässä, yhdessä kädessä ratsastettavan plus kolmen muun hevosen ohjat, toisessa älypuhelin).

Pooloklubin sirot ja nopealiikkeiset hevoset aiheuttivat kylmiä väreitä selkäpiissä jopa kaltaiselleni ei-hevoshullulle. Klubin nettisivustolla hevosia kuvataan näin:

"Valtaosa poolohevosista on peräisin Argentiinasta, jossa ne viettävät nuoruutensa vapaina laumassa laitumilla, kunnes ihminen tulee ne noutamaan kouluttaakseen niistä poolokenttien tähtiä. Sirot, lihaksikkaat, herkät ja kestävät argentiinalaishevoset ovat ainutlaatuisen nopeita, rohkeita ja helposti ohjattavia."



Näkemäni poolomatsin huippuhetki minulle oli, kun eräs pelaaja putosi ratsunsa selästä. Kohta kentällä kiisi irtohepo ja perässä huomattavasti hitaampaa huitoi ratsastaja. Vähemmän minua olisi tietysti huvittanut, jos ratsastaja olisi ollut putoamisen jälkeen juoksukyvytön. Ja ehkä vieläkin vähemmän, jos hepo olisi kiitolaukannut minua kohti. 


Chantilly tunnetaan tietysti kriketin ja poolon sijaan pikemminkin hienosta linnastaan. 

Kuva: Barth 1003

Upea Chantillyn linna on rakennettu vaiheittain 1300-luvulta 1800-luvulle. Veden äärelle rakennettu linna toi mieleen Chenonceaun naisten linnan Loiren laaksossa. Linnassa sijaitsee kehuttu Musée Condé -taidemuseo, mutta Euroopan kulttuuriperintöpäivät olivat tuoneet linnalle sellaiset väkimäärät, ettemme viitsiytyneet tutustumaan sen tarjontaan.

Kuva: Craig Patik

Vielä viimeinen vinkki: Pooloklubin lisäksi Chantilly on mainio kohde hevoshullulle siksikin, että ihan linnan vieressä sijaitsee valtava hevosmuseo, Musée du Cheval, jossa on hevostaiteen ja hevosen lajihistorian lisäksi tarjolla esimerkiksi ratsastusnäytöksiä.

Kuva: Natachenka

Polo Club du domaine de Chantilly

La Ferme d'Apremont 

60300 Apremont

Château de Chantilly

Chantilly sijaitsee 40 km Pariisista pohjoiseen. Auton lisäksi paikalle pääsee junalla (esim. RER D, asema Chantilly Gouvieux). Linnalle on asemalta noin puolen tunnin kävelymatka. Pooloklubin tilukset talleineen ovat parin kilometrin päässä linnalta.

- Musée du Cheval (hevosmuseo)

- Musée de Condé (linnan taidemuseo)

- Chantilly Cricket Club

Satien maailma

Kyllä mä kohta taas pääsen takaisin Pariisiin myös blogin puolella, mutta kun olisi vielä pari juttua kerrottavana maakuntamatkalta...!

Tänään ajattelin kertoilla Erik Satiesta ja hänelle omistetusta museosta Honfleurissä. 

Ken ei Satieta vielä tunne, voi nyt kelata nopeasti tämän postauksen loppuun ja näpätä taustamusiikiksi jonkun niistä Youtube-videoista. Tai voi sen tietysti tehdä muutenkin.

Edelleni jonoon museon avaushetkellä ehti kuvan aasialainen reppureissaaja, jolla oli apunaan elämää suurempi kartta.

Museo sijaitsee Honfleurin keskustassa, kirkon ja vanhan sataman tuntumassa. Satie putkahti maailmaan tässä suloisessa ristikkotalossa vuonna 1866.

Satie harrasti sanomalehtien ja sateenvarjojen keräilyä.

Olin lukenut museosta etukäteisarvioita, ja siksi tiesin, että täällä ei olisi odotettavissa mitään perinteistä museoelämystä. Tämän voi sitten kukin kohdallaan kokea joko positiivikseksi tai negatiiviseksi.

Kun kriitikko moitti Satien sävellyksiä muodottomiksi, Satie nimitti seuraavat sävellyksensä "Päärynän muotoisiksi kappaleiksi".

Sisään astuessani miekkonen tiskin takana antoi äänioppaan, joka korvilla talossa pitää liikkua tilasta toiseen. Tosin kyse ei ole varsinaisesta oppaasta, sillä korviin ei pajateta minkäänlaista varsinaista nippelitietoa Satiesta tai muustakaan. Lähinnä musiikkia tai ajatuksia tai dialoginpätkiä, jotka vaihtuvat sen mukaan, missä kohtaa mitäkin tilaa sattuu kulloinkin seisomaan. Kannattaa siis liikkua aktiivisesti paikasta toiseen. Ihanteellista on, jos museota pääsee kiertelemään ihan yksin.

Kuten sanottua, tästä ratkaisusta pitää tai sitten ei. Minä pidin. Tunnen päässeeni lähemmäs Satien persoonaa ja todellisuutta tämän vähän surrealistisen elämyksen kautta kuin olisin päässyt pelkkiä entisöityjä huoneita jäyhien opastaulujen takaa tuijottelemalla.

Kuten lukijat ovat ehkä huomanneet, rakastan kuitenkin hillittömästi kaikenlaista nippelitietoa, joten en millään malta olla kirjoittamatta nyt tähän, mitä itse olen muualla Satiesta oppinut:

Satie oli paitsi säveltäjä, pianisti ja avantgardisti, myös tyypillinen 1800- ja 1900-lukujen taitteen pariisilaisboheemi. Hankittuaan kahdesti potkut konservatoriosta laiskuuden vuoksi Satie värväytyi armeijaan, mutta totesi pian, ettei sekään ollut häntä varten. Niinpä hän sairastutti itsensä tahallaan keuhkokuumeeseen ja muutti kapakkapianistiksi Montmartrelle. Satie soitteli mm. legendaarisessa Chat Noirissa ja tutustui siinä ohessa aikakauden taiteilijapersooniin Picassosta ja Matissesta aina Raveliin ja Debussyyn.

"Säilytän valitsemani paviljongin suojissa kolmeatoista työpöytää ja viittä pianoa, sillä Kirja vahvistaa, että on typerää ja terveydelle haitallista polttaa samaa piippua kahdesti peräkkäin". Satien mietelmiä voi lueskella lisää myös suomeksi Muistinsa menettäneen muistelmat -teoksesta.

Satie oli jopa boheemeissa taiteilijapiireissä melko omaperäinen persoona. Lukuunottamatta pikaista suhdetta taidemaalari Suzanne Valadoniin, joka särki syvästi rakastuneen Satien sydämen, hän eleli elämänsä yksin, vaikka ystäviä riittikin. 

Satie pukeutui aina samanlaiseen samettipukuun ja kantoi mukanaan sateenvarjoa ja vasaraa. 1890-luvulla hän kiinnostui ruusuristiläisyydestä, mutta hylkäsi sen lopulta perustaakseen oman uskontokunnan, jonka ainoa jäsen hän itse oli.

Saatiinpa postaukseen myös ehta päivän asu -kuva.

Absintin kyllästämä taiteilijaelämä vaati lopulta veronsa: Satie menehtyi alkoholin aiheuttamaan maksakirroosiin vuonna 1925, vain 59-vuotiaana. 

Satie asui viimeiset 27 elinvuottaan Pariisin esikaupunkialueella Arcueil'ssä, eikä päästänyt koskaan ketään vierailemaan asunnossaan. Kun lähimmät ystävät näkivät asunnon ensi kertaa säveltäjän kuoleman jälkeen, heitä odotti sekasorto. 

Äärimmäisessä köyhyydessä elänyt Satie oli ahtanut pikkuruiseen asuntoonsa kaksi päällekkäin sidottua pianoa, joista ylempi toimi säilytystilana. Tismalleen samanlaisten samettipukujen lisäksi asunto pursusi sateenvarjoja, avaamattomia kirjeitä ja paketteja ja lyhyitä muistiinpanoja sekä ennennäkemättömiä, mutta myös Satien itsensä kadonneiksi luulemia sävellyksiä.

Nyt nippeleitä lueteltuani Satien tarina vaikuttaa yhtäkkiä jotenkin melankoliselta. Siksi museon ratkaisu korostaa Satien persoonan salaperäistä ja vaikeasti hahmoteltavaa puolta on minusta niin loistava: Satie ei pelkisty pelkkiin surumielisiin faktoihin. Edes Satien aikalaisystävät eivät kokeneet täysin tuntevansa häntä, miten me vuosisataa myöhemmin siis voisimme kuvitella tutustuvamme Satieen pelkkiä kuivia knoppitietoja luettelemalla?

Ja loppuun ne Satien kolme tunnetuinta (ja helpoimmin kuunneltavaa) sävellystä:








Maisons Satie
67, boulevard Charles V
Honfleur

Roy Lichtenstein Pompidou-keskuksessa

Kuten Facebookissa vinkkasin, Pariisissa poptaide on justiinsa nyt tosi pop. Tai ainakin käynnissä on parikin isoa poptaidenäyttelyä. Se toinen oli viime viikolla blogissa vilahtanut Keith Haring, ja se toinen on tämä:

Eräänä kuulaana sunnuntaiaamuna päätimme kyljen kääntämisen sijaan olla kultturelleja, ja hilpaista Roy Lichtensteinin näyttelyyn, jotta voisimme luontevasti osallistua kultivoituneihin illalliskeskusteluihin. (Oikeasti, joskus tuntuu että täällä kaiken maailman näyttelyitä pitää kiertää jo ihan siksikin, että kykenee osallistumaan smalltalkiin.)

Olimme siitä rohkeita, että ilmaannuimme paikalle ilman etukäteislippuja. Varttia vaille ovien avausta jonoa oli muutama metri. Viittä minuuttia myöhemmin jono ulottui jo piha-aukion yli.

Selvisimme kuin selvisimmekin koko jonotusoperaatiosta ovien avauduttua muutamassa minuutissa, sillä muiden liputtomien rynniessä lippuluukuille me rynnimme lippuautomaateille.

Ja sitten vain taide-elämysten kimppuun!

Look Mickey, 1961

Roy Lichtenstein (1923 - 1997) oli yhdysvaltalainen poptaiteen suuri nimi, ehkä tunnetuin poptaiteilija Andy Warholin ohella. Lichtenstein tunnetaan parhaiten sarjakuvamaisista teoksistaan.

Hopeless, 1963

We Rose Up Slowly, 1964

Jos taannoin blogissa esitelty Keith Haring otti kantaa vähän kaikkeen, Lichtenstein puolestaan ei ottanut taiteellaan kantaa tiettävästi oikein mihinkään. Mitä nyt vähän ironisoi. Vähän kuin hipsteri, josta ei saa siksi otetta, että kaiken on oltavan niin kovin ironista. Siksi näyttely oli minusta vähän pettymys. Tai ei ehkä näyttely sinällään, töitähän oli esillä paljon ja maisemointikin oli aika jännästi toteutettu. Pettymys oli minulle pikemminkin Lichtenstein, jonka työt olivat ihan kivoja, mutta eivät herättäneet minkäänlaisia tunne-elämyksiä. Työt olivat sellaisia, joita voisin kuvitella hissimusiikinomaisesti vaikka keittiön seinälle, jossa ne eivät mitäänsanomattomuutensa vuoksi häiritse liikaa.

Ylh.Small Explosion (Desk Explosion), 1965; Alh. The Adventures of Mao on the Long March, 1971

Oikealla: Fishing Village, 1987

Lichtenstein teki usein samasta teemasta sekä maalauksia että veistoksia. Yellow Apple, 1981

Omien sanojensa mukaan Lichtenstein ei parodioinut, vaan uudelleen tulkitsi muita taiteilijoita. Bull Profile, 1973.

Rouen Cathedral, Set 5, 1965

Lichtensteinia ei voi suositella trypofobiasta kärsiville. Lichtensteinin sanoin: "It's an industrial way of making Impressionism - or something like it - by a machine-like technique. But it probably takes me ten times as long to do one of the Cathedral or Haystack paintings as it took Monet to do his...". Kuvassa Rouen Cathedral, Set 5, 1965 (yksityiskohta).

Mirror II, 1977

Cup and Saucer II, 1977

Goldfish Bowl II, 1978

Artist's Studio "Look Mickey", 1973. Huomaa seinälle ripustettu maalaus, joka on sama kuin tämän postauksen ensimmäisessä näyttelykuvassa (Look Mickey).

Landscape with Philosopher, 1996

Siltä varalta, ettei filosofi erottunut edellisestä kuvasta: Siinä hän nököttää, oikeassa alanurkassa.

"The studio paintings that I do, while having absolutely nothing to do with my real studio, [---] is a way of making collage out of some works that I've done and some Matisse works, with kind of feeling about Matisse that I'm trying to develop - not his feeling, but my feeling about his work". Kuvassa: Artist Studio, "Foot Medication", 1974.

Roy Lictenstein -näyttely 3.7.- 4.11.2013
Centre Pompidou
Place Georges Pompidou
Metro: Rambuteau/Hôtel de Ville/Châtelet - Les Halles