Murhamysteeri Pariisin metrosta

Halloweenin kunniaksi murhamysteeri vuosikymmenten takaa. Kyse on ensimmäisestä murhasta Pariisin metrossa.

On toukokuinen sunnuntai vuonna 1937. Pariisin metrolinjalla 8 sijaitsevan Porte Doréen metroasemalla ensimmäisen luokan vaunuun nousee kuusi matkustajaa. Vaunussa on heitä ennen vain yksi matkustaja: punahiuksinen nuori nainen, joka on pukeutunut vihreään leninkiin. Neito näytti torkkuvan valkoinen hattu silmillään.

Pariisin metro 1930-luvulta.

Metron nytkähtäessä liikkeelle nainen tuupertuu yllättäen metron lattialle. Eräs vaunuun nousseista sattuu olemaan lääkäri, ja hän kiirehtii auttamaan naista. Kauhukseen hän huomaa, että naisen kaulaan on isketty puukko. Uhri on vielä hengissä, mutta menehtyy ambulanssissa matkalla sairaalaan tajuihinsa tulematta.

Murhamysteeri hämmensi tutkijoita. Metro oli lähtenyt Porte de Charentonin päätepysäkiltä, jolta uhrinkin oli siis täytynyt kyytiin nousta, kello 18.27 ja metro saapui Porte Doréen asemalle kello 18.28. Nuori uhri ehti siis istua metrossa vain noin minuutin. Matkustajat molemmissa murhavaunua ympäröivissä vaunuissa vannoivat, ettei kukaan ole yrittänyt pyrkiä vaunuihin asemien välillä. Murhaajan on täytynyt tehdä verityönsä salamannopeasti näiden kahden metroaseman välillä ja poistua vielä liikkeellä olleesta vaunusta jalan. 

Murhaajan löytääkseen tutkijat ryhtyvät selvittämään uhrin taustoja. 

Laetitia Toureaux

Paljastuu, että uhri on nimeltään Laetitia Toureaux. Aostanlaaksossa Italiassa vuonna 1907 syntynyt Laetitia oli muuttanut perheineen Ranskaan ja mennyt sittemmin naimisiin ranskalaisen miehen kanssa. Mies kuitenkin kuoli neljän avioliittovuoden jälkeen.

Lähipiiri kuvaili Laetitiaa diskreetiksi, jopa salamyhkäiseksi. Työtoverit tehtaalta kuvasivat Laetitiaa ensin auttavaiseksi mallityöläiseksi. Tarkemmissa tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että Laetitia myös vakoili kollegoitaan ja toimi ilmiantajana työnantajansa laskuun. Vapaa-ajallaan kaunis Laetitia viihtyi tanssisaleilla ja baareissa, mutta sen lisäksi hän teki töitä myös italialaisyhteyksistä tunnetulle yksityisetsivätoimistolle. Murhahetkellä Laetitialla oli rakastajia kaksin kappalein. Molemmat olivat sotilaita valtion turvallisuuden kannalta keskeisissä kohteissa, toinen Toulonissa, toinen Maginot-linjalla.

Mistä oli siis kyse? Laetitian paljastaman työtoverin kostosta? Mustasukkaisuussurmasta? Vai oliko Laetitia kenties synnyinmaansa Italian leivissä toimiva vakoilija, joka koettiin turvallisuusuhaksi Ranskalle?

Vuosikymmenien ajan Pariisin metron murhamysteerin tutkimukset herättivät enemmän kysymyksiä kuin tarjosivat vastauksia.

Uusi Charenton Écoles -asema avattiin linjalle 8 muutama vuosi murhatapauksen jälkeen. Kuva noin vuodelta 1940.

Eräs mahdollinen ratkaisu saapui poliisille viimein vuonna 1962. Poliisi sai tuolloin nimettömän tunnustuksen kirjeen muodossa. Perpignanilaiseksi lääkäriksi itsensä esittelevä anonyymi tunnustaja aloitti kirjeensä seuraavasti:

"Herra komissaario,
En tiedä saatteko tämän kirjeen. Ehkä se ennen sitä heitetään hullun tekosina roskiin, ja niin olisi ehkä parasta. Muistatte ehkä Laetitia Toureaux'n murhan, joka tapahtui Porte de Charentonissa, metrossa, 16. toukokuuta 1937. Minä olen Laetitia Toureaux'n murhaaja."

Kirjeessään anonyymi kuvasi olleensa tapahtuma-aikaan nuori ja komea. Vastikään Perpignanista Pariisiin saapuneen opiskelijan leveä maalaismurre aiheutti kuitenkin nuorissa pariisilaisneitosissa lähinnä ivallista riemua. Tunnustaja kirjoitti kohdanneensa Laetitian Pariisin yöelämässä ja rakastuneensa tähän päätäpahkaa. Pari tapasi joitain kertoja, mutta Laetitia kohteli tunnustajaa lähinnä äidillisesti. Intohimoisen rakastunut nuori mies ei kestänyt sitä, että joutui jakamaan Laetitian muiden miesten kanssa.

Kohua herättäneestä murhamysteeristä on kirjoitettu mm. tämä kirja.

Tunnustuksessaan mies kertoo hankkineensa käsiinsä pelastushenkilöstölle tarkoitetun erikoisavaimen, jonka avulla hän kulki vaunusta toiseen. Vaunun vaihto onnistui muilta matkustajilta huomaamatta tavallisten matkustajien noustessa ja laskeutuessa asemalla.

Emme luultavasti koskaan saa tietää, onko kyseinen kirje totta vai hullun hourailuja. Kaunis Laetitia Yolanda Toureaux on joka tapauksessa haudattu perheensä hautaan Thiais'n hautausmaalle Pariisin esikaupunkialueelle. 

Ja tarina kertoo, että yksinäisen punahiuksisen neidon voi nähdä vaeltamassa yhä Pariisin metron käytävillä, Porte de Charentonin tienoilla...

Porte de Charentonin metroasema nykyään. Kuva: Greenski

Lähteinä mm. L'express, Paris unplugged ja Paris zigzag

Lenkille Pariisissa

Vanhan stereotypian mukaan pariisittaret eivät urheile, vaan pysyvät hoikkina tupakan ja mustan kahvin voimin. Ennen se taisi vähän pitääkin paikkaansa. Kun minä vuosikymmen (voikamalakunaikarientää, ehämmäävoiollaniinvanha!) sitten asuin ensi kertaa Ranskassa, kukaan ei lenkkeillyt. Ja kun itse kävin lenkillä, paikalliset toljottivat menoani suu auki. Osasyynä tietysti saattoi olla säkenöivä kauneuteni, luonnollisesti, mutta ennen kaikkea syynä oli se, ettei lenkkeilijöitä näkynyt katukuvassa tai puistoissa.

Nyt ei kukaan vilkaise kahdesti, jos lenkkeilen Pariisissa. Joko säkenöivä kauneuteni on karissut, tai sitten syynä on se, että lenkkeilijät ovat nykyisin ihan arkipäiväinen näky täälläkin.

Pariisissa lenkkeily on minusta haastavaa siksi, etten tykkää urheilla kadulla autojen seassa, enkä asu urheiluun sopivan puiston lähellä. Toisekseen, en itse asiassa tykkää juoksemisesta (vaikka se kovin trendikästä onkin), vaan suosisin sauvakävelyä (vaikka se kovin epätrendikästä onkin). Olen hankkinut kaupunkikäyttöön jopa pituudeltaan säädettävät sauvat, mutta en vaan kehtaa sauvoa tässä kaupungissa ihan missä sattuu.

Tämän taustoituksen jälkeen allekirjoittaneen syväluotaavaa ja ehdottoman objektiivista analyysiä Pariisin puistojen soveltuvuudesta lenkkeilyyn:

Luxembourgin puisto (22,45 ha; 6. kaupunginosa)

+ Puisto on suhteellisen suuri, joten täällä ei tarvitse juosta ihan pientä kehää.

- Melko paljon turisteja, mummoja, lapsiperheitä ja vastaavia hidastamassa urheilusuoritusta. Arkena lounasaikaan tilanne on kohtuullinen, viikonloppuisin vaikeampi.

- Syystä tai toisesta minun on mahdoton kuvitella itseäni sauvomaan Luxembourgin puistoon, kaipaan siihen metsäisempää (lue: vähemmän fiiniä) ympäristöä. Vika on korvieni välissä, sillä lounaslenkillä vastaan tulee jopa enemmän sauvakävelijöitä kuin juoksijoita.

Harmaan Luxembourgin puiston taustalla vaanii vieläkin harmaampi Eiffel.

Yksi Luxembourgin puiston urheilumuodoista on petankki. Ennen matsia palttoo asetellaan tyylikkäästi henkarille.

Luxembourgin puistosta bongattu papukaija.

Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Lisää Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Buttes-Chaumont (24,7 ha; 19. kaupunginosa)

+ Mukavan suuri, ei tarvitse kiertää pientä kehää.

+ Rento paikka, sopii sikäli myös sauvomiseen.

+/- Korkeuserot tuovat kävelijälle mukavaa pakaraharjoitusta, mutta juoksijalle ne saattavat olla turhan raskaita.

- Aurinkoisina viikonloppuina hipsterien ja piknikväen tukkima.
 

Buttes-Chaumontin tyypillistä kävijäkuntaa.

Pakollinen Sacré-Coeur-kuva Buttes Chaumontilta.

Keväinen Buttes-Chaumont

Bois de Boulogne (846 ha; 16. kaupunginosa) / Bois de Vincennes (995 ha; 12. kaupunginosa)

+ Suuri ja metsäinen, täällä saa sauvoa kaikessa rauhassa.

- Suuri ja metsäinen, en lähde tänne mielelläni lenkkeilemään yksin (vaikka varsinkin viikonloppuisin ohikulkijoita riittää). Ilta-aikaan kannattaa vältellä.

- Paljon koiria irti.

- Kaukana.

Bois de Vincennes

Bois de Vincennes

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Parc Monceau (8,25 ha; 8. kaupunginosa)

+ Suhteellisen keskeinen sijainti.

- Pieni ja ahdas juoksemiseen.

- Tuntuu liian fiiniltä sauvomiseen, eikä sauvoja mahdu kapeilla käytävillä kunnolla edes viuhtomaan.

Parc Monceaun lenkkeilijät kiertävät ahdasta ulkokehää.

Parc Monceaun lenkkeilijöitä.

Lapsoset kiertävät Parc Monceaussa kehää puolestaan karusellissä.

Champ de Mars (24,3 ha; 7. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto, jos sattuu Eiffelin tietämissä asumaan tai työskentelemään. Ja päätyy mielellään noin miljoonan turistin kuva-albumiin.

- Turistit ja turistikrääsän kaupustelijat tukkivat reittiä jatkuvasti. École Militairen puoleisessa päädyssä on väljempää.

- Liian avoin kenttä, kaipaan metsäisempää ja luontomaisempaa ympäristöä.

Lenkkeilijä ja turistit ja joku torni Champ de Marsilla.

Jardin des Plantes (23,5 ha; 5. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto lounasjuoksupyrähdykseen, jos sattuu kulmilla olemaan.

+ Melko suosittu, mutta käytävät ovat pääosin mukavan leveitä, joten ohittelemaan mahtuu.

- Suurin osa puistosta on taas minusta liian avointa kenttää, en lähtisi tänne sauvomaan.

Parc Montsouris (15,5 ha; 14. kaupunginosa)

+ Puineen ja nurmikenttineen mukavan luonnonläheinen.

- Kesäviikonloppuisin täynnä piknikväkeä.

Promenade Plantée  (4,7 km; 12. kaupunginosa)

+ Kaunis ja suojaisa

- Kapealla käytävällä on varsinkin viikonloppuisin turhan ahdasta juosta, saati sitten huitoa kävelysauvoilla.

Ratkaisevaa puiston valinnassa on tietysti se, missä on ja millainen on aikataulu. Harva ehtii arjen keskellä erikseen lähteä tunnin metromatkan päähän urheilemaan.

Otan myös mielelläni vastaan uusia ideoita pariisilaisten lenkkeilypaikkojen suhteen!

P.s. Täällä muuten tuiskuttaa parhaillaan lunta! Voi *kirosanakirosanakirosana*!

L'Express de Lyon

Olen nykyisin aika huono oluenjuoja. Ihan vain siksi, että olut turvottaa, röyhtäytyttää ja aiheuttaa päänsärkyä. Onneksi Ranskassa on tarjolla runsaasti erivärisiä viinejä ja erityyppisiä kivennäisvesiä, joten minun ei tarvitse enää olueen koskea. Yleensä.

Viime lauantaina amerikkalainen kaveripariskunta valitsi kuitenkin yhteissyntymäpäiviensä viettopaikaksi "brasserien, josta saa hyvää olutta". Koska pariskunta on ruoastaan tarkka jopa snobbailuun asti, luotin siihen, että paikka olisi ainakin mielenkiintoinen.

Kun sitten saavuimme Gare de Lyonin aseman kautta rue de Lyonille, silmäni osuivat ensimmäiseksi risteyksessä sijainneisiin kohtuu suuriin brasserioihin. Varsinkin kadun oikealla laidalla sijaitseva l'Européen näytti hämärtyvässä illassa peileineen, valaisimineen ja valkoessuisine tarjoilijoineen lähes art nouveau -henkiseltä. Mutta meidän brasseriemmepa ei ollut kumpikaan näistä suurista, vaan Taverne Karlsbraun takana sijaitseva pikkubaari, L'Express de Lyon. Olin ihan varma, että olimme erehtyneet paikasta. Ikkunalla luki isolla PMU (eli paikallinen Veikkaus) ja sisällä näkyi tv-ruutuja, joilla skrodet rugbymiehet pyllistelivät soikean pallon perässä. PMU-baari syntymäpäivien viettoon? Oliko tämä joku uusi hipsterityyppinen villitys?



Näytä suurempi kartta

Baarin erikoisuus oli - ihan kuten meille oltiin luvattu - monipuolinen hanaolutvalikoima. Ja kun tunnelmaan vähän pääsi sisään, urheilubaarimeininki teki baarista jopa hieman tunnelmallisemman. Mieluummin vaihteeksi tällaista kuin iänikuista trendibaarikulissia.

Vasemmalla Tripel Karmeliet -olutta, joka maistui kevyesti siirappiselta. Oikealla Waldhaus-vehnäolutta, joka oli Hoegaardenin tyyppiseen vehnäolueen tottuneelle hieman mautonta.

En tiedä millainen asiakaskunta baarissa yleensä on, sillä syntymäpäivistä johtuen pieneen baariin oli ahtautunut viitisenkymmentä kovaäänistä amerikkalaista. Ilmeisesti heidän vuokseen muuten mukava tarjoilijapoika yritti puhua kanssani toistuvasti englantia - paksulla ranskalaisaksentilla tosin.

Tunsin aikaisemmin Lindemansin kirsikkaoluen, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun maistoin vadelmaolutta. Maku muistutti enemmän vadelmakiisseliä kuin olutta. Minilasillinen oli ihan hauska juttu, mutta 25 cl tätä riemua oli ehdoton yläraja.

Kehitin siinä sivussa uuden konseptin (Älkää kertoko minulle, jos tämä onkin vanha keksintö. Olen niin kovin ylpeä tästä.): Oluttapas! Sopii esimerkiksi afterworkiin tai aperitiivihetkeen. Mennään olutbaariin, jossa on runsaasti erityyppisiä oluita ja jokainen tilaa erilaisen demin eli 25 cl. Sitten vain kaikki juovat sekaisin toistensa oluita. Tosin kaveriksi pitää tässä löytää joku, jonka lasista kykenee juomaan, ei siis ketä tahansa satunnaista kollegaa ehkä. 

Tässä söpössä giljotiinilasissa oli Magic 8 ball -olutta. Vai oliko se Canonballia? Ihan sama, en maistanut.

Koska vessat ovat keskeinen osa baari- ja ravintolakokemusta, niin mainitsenpa, että tässä kyseisessä paikassa vessat olivat ihan tyydyttävässä kunnossa, baarivessoiksi. Pitkä miinus sen sijaan siitä, että vessanovi oli jotenkin karmeistaan turvonnut niin, ettei se mennyt kiinni.



Jotain ruokaakin paikassa oli tarjolla, mutta sitä en tullut maistelleeksi pöytäämme tarjoiltuja ranskalaisia (perunoita) enempää.

Vasemmanpuoleiset hinnat ovat pienelle (25 cl), oikeanpuoleiset isolle tuopille (0,5 l). 

L'Express de Lyon
1, rue de Lyon
Metro: Gare de Lyon

Ihana valo!

Taivaalla möllötti ihana aurinko, joten innostuimme häipymään melkein luonnonhelmaan, tai ainakin Bois de Vincennesin puistoon. Koska miekkonen kieltäytyi metroilemasta vapaa-aikanaan, päädyimme lainaamaan autoa ja jököttämään tovin jos toisenkin Pariisia kiertävän Périphérique-kehätien ruuhkassa.

Kehätien laidalla kohoaa kaunis Sacré Coeur de Gentilly -kirkko.

Sacré-Coeur de Gentillyn enkeleitä.

Pariisi, tuo runouden ja romantiikan tyyssija. 13. kaupunginosan neuvostohenkiset tornitalot häämöttävät kehätielle asti.

Château de Vincennes ja sinitaivas

Jos yhdistetty aamiainen ja lounas on brunssi, niin mikä on yhdistetty lounas ja illallinen? Dinch eli Dinssi? Vai Lunner? Tässä joka tapauksessa myöhäislounaaksi mätettyä nizzansalaattia.

Olimme melkein terassilla. Paitsi että olimme sisällä. Taustalla häämöttää Vincennesin linna.

Melkein terdekelit.

"Katso taivasta..."

Mutta penkin takana häämöttänyt Vincennesin linnan vallihautakin oli katsomisen arvoinen.

Joutsenia Vincennesin puiston Parc Floralissa.

Äkäisiä joutsenia Vincennesin puiston Parc Floralissa.

Kukkia!

Bois de Vincennes
Metro: Château de Vincennes

Le China (ja vähän epäromanttisuutta)

Jotkut pariskunnat osaavat olla romanttisia. Me emme osaa. Ainakaan, jos romanttisuus lasketaan kynttiläillallisista tai vastaavista elkeistä. Vuodesta toiseen ystävänpäivä on siksi aina yhtä rassaava. Söisimme mielellämme ulkona, mutta kun kaikki ravintolat ovat täynnä ällöttäviä romantiikkapareja.

 "Miksi sitten väkisin punkeatte ravintolaan, jos se noin vaikeaa on?", kysynee tässä kohtaa lukija. No kun samalle päivämäärälle osuu eräs vielä ystävänpäivääkin merkittävämpi juhla, nimittäin allekirjoittaneen syntymäpäivä.

Kuten aiemmin mainitsin, päätin tehdä tänä vuonna poikkeuksen ja varata ystävänpäiväillaksi ravintolan. Sellaisen romanttisehkon, vieläpä. Huonostihan siinä taas kävi.

Ravintolaksi valikoitui 1930-luvun Shanghain henkeä heijasteleva Le China, jonka tiloissa toimii myös jazzklubi.

Olin kotosalla pakkeloimassa ja laittautumassa ykkösiin, kun miekkonen palasi töistä. Poski golfpallon kokoiseksi turvonneena. Allerginen reaktio kuulemma. Vastahakoisesti ehdotin, että jäisimme kotiin. Ei, haitta oli kuulemma lähinnä esteettinen.

Lähtö viivästyi (miekkonen väittää, että tämä johtui minusta ja pynttäytymiseni kestosta, mutta en tietenkään ole samaa mieltä) ja kun viimein ehdimme bussipysäkille, bussi viiletti suoraan nenämme edestä ohi (minulla oli korkokengät, eikä tosinainen koskaan juokse korkokengillä! Varsinkaan rahvaanomaisesti bussin perässä!). Seuraava bussi olisi kulkenut vasta vartin kuluttua, joten päädyimme matkaamaan metrolla.

Le Chinan tunnelmavalaistus oli aivan liian hämärä salamattomaan valokuvaamiseen, joten kuvat  ulkokuvaa lukuunottamatta ovat ravintolan omia.

Républiquen metroasemalla linjaa hirveällä kiireellä vaihtaessamme huomasin miekkosen selän kaikkoavan väkijoukossa kohti väärää metrolaituria. Siis linja oli oikea, mutta suunta väärä. Miekkonen ei tietenkään tohkeissaan kuullut huutoani, joten minun piti raivata tieni hänen perässään laiturille asti. Kun sain miekkosen kiinni ja intettyä hänelle, ettei suunta ollut oikea ("Kai mä nyt tiedän oikean metron, mähän kuljen tällä linjalla päivittäin!" "Niin, mutta kuljetko päämääräasemamme ohi?" "Niin joo, en..."), lähdin korkoineni kipittämään kohti sitä oikeaa laituria, vain huomatakseni, ettei miekkonen seurannutkaan. Kun vihdoin löysin miekkosen ja sain hänet mukanani oikealle laiturille asti, metro sujahti nenämme edestä - ja seuraava kulki vasta 8 minuutin päästä. 

Tässä vaiheessa laskeskelin, että olisimme noin vartin varauksesta myöhässä. Purin turhautumistani romanttisesti mököttämällä naama kurtulla ja kädet puuskassa. Kädet olivat puuskassa myös siksi, että halusin piilotella kynsiäni. Olin nimittäin lakannut kynnet ystävänpäivähenkeen tulipunaisella, mutta lisännyt päällyslakan nähtävästi hieman turhan myöhään. Päällyslakka oli ottanut osumaa johonkin, ja kuorinut mennessään myös värilliset lakat. Niisk! Ja miekkonen ei tietenkään ymmärtänyt tilanteen traagisuutta.

Kun vihdoin pääsimme ravintolalle asti, varaustamme ei löytynyt varauslistasta. Merci, La Fourchette! 

Miekkonen lisäsi pökköä pesään pienellä jälkiviisastelulla: "Olisi varmaan kannattanut varmistaa varaus soittamalla ravintolaan. Tuommoisia ne nettivaraussysteemit ovat...". Merci, miekkonen!

Ilmeisesti asiakaspalvelija kuitenkin luotti sanaamme, sillä meidät ohjattiin suoraan pöytään, ohi baaritiskillä odottelevien jonottajien, ennen kuin ehdin edes Fourchetten lähettämää varmistustekstiviestiä vilauttaa.

Tilasimme juhlan kunniaksi aperitiivit - Le China on cocktaileistaan tunnettu. Oma chinatownini oli herkullinen, mutta aperitiivinautinto jäi vähän lyhyeksi, kun annokset saapuivat vain muutamaa minuuttia aperitiivin jälkeen. Aikaa tilauksen teosta oli kulunut korkeintaan vartti. Ruokajuomaksi tilaamaamme viiniä sen sijaan saimme odotella. Jouduimme sitä lopulta pyytämään uudestaan. 

Aasialaisvaikutteinen ruoka oli ihan hyvää, muttei hintansa väärti (114 euroa kahdesta pääruoasta, kahdesta cocktailista, viinistä ja kahdesta jälkiruoasta). En jaksanut tonnikalaani ja wokattuja vihanneksia loppuun asti, mutta miekkosen kampasimpukka-annos muutamalla hassulla nuudelilla oli kyllä suorastaan naurettavan pieni, se olisi ehdottomasti kaivannut alkuruoan rinnalleen. Puoliväkisin syötin miekkoselle sitten tonnikalani ja wokkivihannesteni jämiä, ettei raukka nälkään kuolisi.

Jälkiruoaksi päädyin ottamaan sitruunaista crème brûléetä. Yleensä crème brûlée kuuluu inhokkeihini, mutta makumuistissani oli pari päivää aikasemmin café gourmandin ohessa nauttimani minikokoinen crème brûlée, joka oli ihanan kermainen. Noh, tämä ei ollut, vaan maistui lähinnä munakokkelilta.

Le Chinassa parasta on tunnelma. Tämä mystinen tunnelma luodaan paitsi sisustuksella, myös hämärällä valaistuksella. Hämyisä tunnelmavalaistus sopii hyvin drinksujen nauttimisen taustalle. Ruokaravintolassa sen sijaan koen hieman häiritseväksi, etten oikein näe, mitä lautasellani on. Baaritunnelmaa toi myös musiikki, joka oli minusta hieman liian kovalla ruokaravintolaan.

Le Chinassa kannattaa silti poiketa, mutta ei ruokailemassa, vaan nauttimassa cocktaileista ja ilmaisista jazzkonserteista.

Le China

50, rue Charenton

Metro: Ledru-Rollin/Bastille

P.S. Sain ravintolasta romanttisesti valentinuksen kunniaksi suuren, tummanpunaisen ruusun. Epäromanttista miekkosta vähän nolotti, kun kannoin sitä kädessäni. Kaikki ehkä luulivat, että hän oli ollut kliseinen ja antanut ruusun lahjaksi. Onneksi nolotusta ei tarvinnut kestää pitkään, unohdin nimittäin ruusun kotimatkalla bussiin. Huoh.

P.P.S. Toisin kuin postauksesta voisi päätellä, meillä oli oikeasti loppujen lopuksi todella hauska ilta. Samanlainen huumorintaju paikkaa puuttuvaa romanttisuusgeeniä.

Les seniors au volant

Selailin päivänä muutamana hajamielisesti kanavia, kun törmäsin kiehtovaan ohjelmaan. Käppyräinen pieni papparainen, jonka nenä tuskin näkyi rättisitikan ratin takaa, porhalsi siinä pitkin Ranskan maaseutua, ajoittain väärää kaistaakin. Toimittaja vain ääni kireänä hihkaisi pieniä välihuomioita, kuten "Varo rekkaa!".

Kyseessä oli Henri Delafont, kuvaushetkellä pari vuotta sitten 104-vuotias autoilija Creusesta. Papparaisella oli ilmiselvästi älli tallella ja veitikka silmäkulmassa. Aistit eivät kuitenkaan selvästi olleet enää entisellään. Mutta Henri tarvitsi autoa. Toimittajan kysyessä mitä tapahtuisi, jos Henriltä vietäisiin kortti, vastaus oli selvä:

"Olisin vanki."

Aiheeseen liittymätön kuvitus viime viikonlopun vierailultani Cinémathèque Françaiseen.  Pariisissa vierailevan leffafriikin kannattaa ehdottomasti tarkastaa cinemateekin esillä oleva erikoisnäyttely, sillä niiden joukossa on ollut kiinnostavia helmiä.

Vuonna 1931 ajokortin saaneen Henrin ajokykyä ei ole sen pitäen testattu. Ranskassa ei nimittäin ole lakia, joka velvoittaisi testaamaan tietyn ikäisten ajokykyä. Koska yleistä järjestelmää ei ole, ainoa keino saada kiinni kyvyttömyydestään huolimatta autoilevat vanhukset on se, että heidän läheisensä ilmoittavat asiasta viranomaisille, jotka sitten lääkärintarkastuksen jälkeen voivat ajokortin tarvittaessa evätä. Läheisten tekemät ilmoitukset ovat luonnollisesti äärimmäisen harvinaisia. Kukapa haluaisi mummoaan tai pappaansa ilmiantaa.

Museon pysyvässä näyttelyssä on suorastaan maaginen tunnelma. Hämäriä pikku saleja värittävät spottivalot, salaperäinen esineistö ja vanhat filminpätkät.

Ongelma vanhusten autoilu on tietysti erityisesti maaseudulla, jossa etäisyydet ovat pitkiä ja julkinen liikenne on vähäistä tai suorastaan olematonta. Miehen vanhempien asuinseudulla tämä näkyy selvästi. Monissa kylissä asuu lähes yksinomaan vanhuksia, sillä nuoret ovat muuttaneet opintojen ja töiden perässä muualle. Tiet ovat usein kapeita ja kiemuraisia vuoristoteitä, joilla on usein mustaa jäätä. Lähin kauppa tai leipomo saattaa olla hyvinkin parinkymmenen kilometrin mutkaisen vuoristotien päässä. Seudulla autoillessa aika ei käy pitkäksi, kun mutkan takaa saattaa tulla naapurin pappa väärää kaistaa vastaan tai pitkällä suoralla sivutien stop-merkin taakse pysähtynyt mummeli pöläyttääkin yllättäen eteen, koska "ei nähnyt" lähestyvää autoa.

Ongelma koskettaa myös miehen vanhempia, sillä hänen isänsä lähestyy jo 80 ikävuotta. Lähestyvä vanhuus on helppoa unohtaa, sillä mm. perinpohjaisia taloremontteja harrastava appi vaikuttaa ainakin vuosikymmentä ellei paria nuoremmalta. Appi on soitellut ja laulanut tanssiorkesterissa, joka kiertelee lähiseudun kyläjuhlissa. Keikkoja on yleensä vähintään kerran viikossa. Illanvietot loppuvat yleensä aamuyöllä, jolloin on pilkkopimeää ja aistitkin väsymysestä kankeita. Appi on itse sanonut vähentävänsä keikkailua, sillä "se ei tuota enää iloa". Ajomatkat ilmiselvästi stressaavat ja toisaalta aistien heikentyminen selvästi käyvät ylpeyden päälle. Vaimo pentele ajaa nykyään miestään paremmin!

Valitettavasti pysyvä näyttely on todella pieni. Selitys- ja taustoitustekstejä on todella vähän, ja nekin vähät ovat kaikki ranskaksi. Ranskaa ymmärtämättömän kannattaa ehdottomasti turvatua äänioppaaseen.

Katsomassani tv-ohjelmassa väläytettiin tuoretta ranskalaista liikenneturvaraporttia, jonka mukaan "60 %:ssa tapauksista yli 75-vuotiaat ovat syyllisiä onnettomuuteen". Tosin minulle jäi epäselväksi, että mistä tapauksista. Kaikista onnettomuuksista vaiko vain sellaisista, joissa iäkäs ihminen oli osapuolena? 

Ranskassa puuhataan ajokorttiuudistusta, mutta ilmeisesti vanhusten ajokuntoa ei tulla vieläkään yleisesti kontrolloimaan. Ainakin ohjelmaan haastateltu Frédéric Péchenard vastustaa ajatusta. Hänen mukaansa se merkitsisi vanhusten stigmatisointia.

Ilman vapaalippua liikkuvalle suosittelen vierailua Cinémathèquessa sunnuntaiaamuna. Sisäänpääsy on nimittäin ilmainen sunnuntaisin klo 10 - 13.

Niin, creuselainen Henri ei kuulemma enää autoile. Ohjelman toimittajat kävivät tarkistamassa nykytilanteen ja Henri ilmoitti luopuneensa ajokortista, sillä hän ei halua vahingossa tappaa ketään, kuten oli käynyt "jollekin kahdeksankymppiselle, joka ajoi päin stop-merkkiä". Hieman myöhemmin käy ilmi, että Henri olikin nähty ratissa aivan hiljattain.

"No mutta Henri, tehän sanoitte lopettaneenne ajamisen?", toimittaja hämmästelee.

"Olenhan minä lopettanut, pari kuukautta sitten. Tai puolitoista..."


---
France2-kanavan Envoyé Spécial -dokumentti iäkkäistä autoilijoista löytyy netistä täältä. Valitettavasti en tiedä, näkyykö ohjelma Ranskan ulkopuolella.

---Cinémathèque Française 
51, rue de Bercy
Metro: Bercy