Lutetia

Jokainen Stephen Kingin tuotantoon tutustunut tietää, että vanhat hotellit ovat mystisiä paikkoja, joilla on tuhansia tarinoita kerrottavanaan. Jos Pariisin arviolta parintuhannen hotellin seinillä olisi korvien lisäksi suu, pulinaa riittäisi.

Osalla hotelleista tarinat olisivat muita kiinnostavampia. Ja kaikkein kiehtovimpien - ja kammottavimpien - joukossa olisivat Lutetian kertomukset.

Kuva: Ottavi Alain

Art deco -tyylinen hotelli Lutetia valmistui 1910, mutta sen tarina sai alkunsa jo 1800-luvun puolella. Hotelli-idean äiti oli läheisen Le Bon Marché -tavaratalon omistajatar, anteliaisuutensa ohella mahtavista bisneskyvyistään tunnettu madame Boucicaut, joka kaavaili hotellista majoituspaikkaa tavaratalonsa tärkeille asiakkaille.

Kuva: LPLT

Montparnassen ja Saint Germain des Prés'n kortteleiden tuntumassa sijaitsevan Lutetian maine kasvoi sitä mukaa, mitä trendikkäämpi Seinen vasemmasta rannasta muodostui. Varsinainen kukoistuskausi ajoittui sotienväliseen aikaan. Hotellissa majoittui tuolloin taide- ja kulttuurielämän suuruuksia, kuten Matisse, James Joyce, Samuel Beckett, Josephine Baker lukuisine lapsineen ja Antoine Saint-Exupéry vaimoineen. Picasso sai Lutetiassa asuessaan tiedon ystävänsä Apollinairen kuolemasta. Tarina kertoo hänen istuneen pitkään hievahtamatta paikallaan, ja jatkaneen sitten omakuvansa maalaamista.

Kuva: Gary Bembridge

Toisen maailmansodan syttyessä syksyllä 1939 Lutetian kultturelli maine houkutteli hotellin suojiin taide-elämää edustaneita pakolaisia. Natsit kuitenkin miehittivät Pariisin kesäkuussa 1940 ja ottivat Lutetian käyttöönsä heti seuraavana päivänä. Osa hotellissa asuneista pakolaisista ehti paeta, osa joutui natsien vangiksi. Itse hotellirakennus päätyi natsien tiedustelupalvelu Abwehrin käyttöön. Taiteilijoiden sijaan hotellissa majoitettiin, ruokittiin ja viihdytettiin nyt natsiupseereita. Ja kuulusteltiin vastarintaliikkeeseen kuuluviksi epäiltyjä.

Kuva: Gary Bembridge

Kun Pariisi viimein vapautettiin natsimiehityksestä vuonna 1944, hotellin omistajan edellytettiin osoittavan tukeaan vastarintaliikkeelle antamalla hotellin sen käyttöön. Niinpä hotellissa majoitettiin keskitysleiriltä vapautettuja vankeja. Puolalaissyntyinen ranskanjuutalainen, Sabine Zlatin, joka oli menettänyt läheisiään keskitysleireillä ja välttänyt itse täpärästi kuoleman natsien käsissä, järjesteli hotellista käsin sodan tuoksinassa toisistaan eroon joutuneita perheitä takaisin yhteen.

Jonkinlainen ympyrä sulkeutui, kun hotelli päätyi 100-vuotisjuhlavuonnaan juutalaismiljonääri Alfred Akirovin omistukseen. Merkityksellistä tai ei, Pariisin muut legendaariset luksushotellit Ritzistä Crilloniin ovatkin vähiin päin arabiomistuksessa.



Hotelli Lutetiassa osataan muuten näppärästi hyödyntää markkinoinnissa niin kiehtovaa menneisyyttä kuin uutta mediaa. Hotellista ja sen ympäristöstä kerrotaan nimittäin pieniä anekdootteja Le Discret -blogissa, jonka mystistä kirjoittajaa on esitelty lukuisissa muissa blogeissa.

Pieni markkinointi taitaakin olla tarpeen, sillä hotellin saamat asiakasarviot esimerkiksi Booking.comissa ja Tripadvisorissa eivät ole pelkästään ylistäviä. Nihkeän asiakaspalvelun ohella hotellia moititaan nuhjuisen kuluneista tiloista. Ei tosin enää pitkään, sillä hotelli suljetaan peruskorjausten vuoksi ensi keväänä peräti kolmeksi vuodeksi. Työntekijät ovat ehkä syystäkin huolissaan palkkojensa ja työpaikkojensa puolesta. Ja Ranskassa kun ollaan, huolta on ilmaistu viimeksi lokakuun lopulla lakkojen ja mielenosoitusten voimin (katso video Youtubessa).



Eräs Lutetian vaiheikkaan historian koskettavimmista tarinoista lienee kuitenkin tapahtunut viime viikolla, kun 60 vuotta yhdessä olleeet Georgette ja Bernard löytyivät hotellihuoneestaan menehtyneinä, toisiaan yhä kädestä pitäen.

Georgette ja Bernard olivat 86-vuotias pariskunta, jotka olivat kohdanneet opiskeluaikoinaan Bordeaux'ssa sodan jälkeisinä vuosina ja rakastaneet toisiaan syvästi siitä pitäen. Pariskunnan poika kertoi vanhempiensa pelänneen eroa ja toisaalta riippuvuutta hoitajista enemmän kuin kuolemaa. Toisen osapuolen sairastuttua he sitten päätyivät yhteisitsemurhaan. Jäähyväiskirjeessä pariskunta kirjoitti oikeudestaan "lempeään kuolemaan". 

Kaunista ja romanttista vaiko vain kammottavaa ja surullista? Ranskassa tapahtuma joka tapauksessa kiihdytti keskustelua eutanasiasta ja vanhusten itsemurhista.

Kuten arvata saattaa, Georgette ja Bernard eivät päätyneet juuri Lutetiaan sattumalta. Hotelli oli erityisesti Georgettelle rakas paikka, sillä juuri siellä hän kohtasi uudelleen sodan jälkeen natsien vangiksi vuosiksi joutuneen isänsä.

---

Hôtel Lutetia
45, boulevard Raspail
Metro: Sèvres-Babylone

Ja Jumala loi tortun...

Eletään 1950-luvun puoltaväliä. Eteläranskalaisessa pikkukylässä kuvataan kauniin vaaleaverikön tähdittämää elokuvaa. Tuotannon aterioinnista vastaamaan on palkattu paikallinen leipuri, Puolasta Ranskaan vuosikymmentä aikaisemmin saapunut Alexandre Micka. Pizzojen ja croissantien ohella Micka tarjoilee kuvausryhmälle puolalaisen perheensä salaiseen reseptiin perustunutta kreemitäytteistä kakkua.

Koko kuvausryhmä rakastuu kakkuun. Elokuvan päätähtenä esiintynyt neitonen ehdottaa Mickalle, että tämä nimeäisi kakun ympäröivän kylän mukaan Tarte de Saint Tropez'ksi.

Valmistuttuaan elokuva, Ja Jumala loi naisen, kohoaa kansainväliseksi menestykseksi. Samalla pääosaa näytellyt Brigitte Bardot nousee kulttimaineeseen. Myös Saint Tropez muuttuu kohtalaisen tuntemattomasta rannikkokylästä kansainvälisesti kuuluisaksi legendaksi.

Entäpä kakku sitten? Kuvausryhmän innostuksen kannustamana Micka patentoi herkun ja nimeää sen Tarte Tropézienneksi. Näin alkaa kermatortun matka kulttimaineeseen.

Nykyisin on saatavilla runsaasti erilaatuisia tarte tropézienneksi nimetty kermatorttuja, myös pakasteena, mutta aitoja Mickan reseptiin perustuvia tropézienneja ei ole saanut Pariisista. Ei ennen kuin virallinen Tarte Tropézienne -puoti avattiin tänä kesänä Saint Germain des Prés'lle. 

Pariisin-liikkeessä on muutama asiakaspaikka kahdessa kerroksessa. Itse ostin kakkuseni mukaan tuliaisiksi reissusta palanneille ystäville. Tarjolla oli kakkuja kolmessa koossa: iso 4 - 6 ruokailjan kakku (23 euroa), suunnilleen laskiaispullan kokoinen (ja oloinen) kakku yhdelle (5,50 euroa) ja...

...ja hellyttäviä minisuupaloja, jotka ovat kooltaan hieman macaronia suurempia (1,80 euroa/kpl tai 10 euroa 6 kpl:n paketti).

Mehevää briossia, jonka päällä on kidesokeria ja välissä kuohkea kermaseostäyte. Maku on täyteläinen mutta samalla uskomattoman kevyt. Ei lainkaan sellaista ellottavaa raskautta, mitä tämmöiseltä rasvapaukulta ehkä voisi odottaa.

Pahimmat puristit ovat moittineet nykyisen virallisen tarte tropéziennen makua liian teolliseksi. Totta toinen puoli, kreemitäyte valmistetaan nykyään täysin teollisesti. En tiedä, olenko vain brändin lumoissa, mutta kyllähän nämä aidot silti ihan toisenlaisilta maistuivat kuin marketista ostettavat versiot.

Sitä paitsi, näin kun rantakuntokelejä vielä eletään, minä ainakin luotan tarte tropézienne -dieettiin. Brigitte Bardot'kin kehitti sen avulla tämmöisen kropan:






Ellet pääse aitoja tarte tropézienneja hankkimaan Pariisista tai Etelä-Ranskasta, voit vaikka kokeilla Toinen jalka Italiassa -blogin tropézienne-reseptiä.


La Tarte Tropézienne
3, rue Montfaucon
Metro: Mabillon

Lenkille Pariisissa

Vanhan stereotypian mukaan pariisittaret eivät urheile, vaan pysyvät hoikkina tupakan ja mustan kahvin voimin. Ennen se taisi vähän pitääkin paikkaansa. Kun minä vuosikymmen (voikamalakunaikarientää, ehämmäävoiollaniinvanha!) sitten asuin ensi kertaa Ranskassa, kukaan ei lenkkeillyt. Ja kun itse kävin lenkillä, paikalliset toljottivat menoani suu auki. Osasyynä tietysti saattoi olla säkenöivä kauneuteni, luonnollisesti, mutta ennen kaikkea syynä oli se, ettei lenkkeilijöitä näkynyt katukuvassa tai puistoissa.

Nyt ei kukaan vilkaise kahdesti, jos lenkkeilen Pariisissa. Joko säkenöivä kauneuteni on karissut, tai sitten syynä on se, että lenkkeilijät ovat nykyisin ihan arkipäiväinen näky täälläkin.

Pariisissa lenkkeily on minusta haastavaa siksi, etten tykkää urheilla kadulla autojen seassa, enkä asu urheiluun sopivan puiston lähellä. Toisekseen, en itse asiassa tykkää juoksemisesta (vaikka se kovin trendikästä onkin), vaan suosisin sauvakävelyä (vaikka se kovin epätrendikästä onkin). Olen hankkinut kaupunkikäyttöön jopa pituudeltaan säädettävät sauvat, mutta en vaan kehtaa sauvoa tässä kaupungissa ihan missä sattuu.

Tämän taustoituksen jälkeen allekirjoittaneen syväluotaavaa ja ehdottoman objektiivista analyysiä Pariisin puistojen soveltuvuudesta lenkkeilyyn:

Luxembourgin puisto (22,45 ha; 6. kaupunginosa)

+ Puisto on suhteellisen suuri, joten täällä ei tarvitse juosta ihan pientä kehää.

- Melko paljon turisteja, mummoja, lapsiperheitä ja vastaavia hidastamassa urheilusuoritusta. Arkena lounasaikaan tilanne on kohtuullinen, viikonloppuisin vaikeampi.

- Syystä tai toisesta minun on mahdoton kuvitella itseäni sauvomaan Luxembourgin puistoon, kaipaan siihen metsäisempää (lue: vähemmän fiiniä) ympäristöä. Vika on korvieni välissä, sillä lounaslenkillä vastaan tulee jopa enemmän sauvakävelijöitä kuin juoksijoita.

Harmaan Luxembourgin puiston taustalla vaanii vieläkin harmaampi Eiffel.

Yksi Luxembourgin puiston urheilumuodoista on petankki. Ennen matsia palttoo asetellaan tyylikkäästi henkarille.

Luxembourgin puistosta bongattu papukaija.

Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Lisää Luxembourgin puiston sauvailijoita.

Buttes-Chaumont (24,7 ha; 19. kaupunginosa)

+ Mukavan suuri, ei tarvitse kiertää pientä kehää.

+ Rento paikka, sopii sikäli myös sauvomiseen.

+/- Korkeuserot tuovat kävelijälle mukavaa pakaraharjoitusta, mutta juoksijalle ne saattavat olla turhan raskaita.

- Aurinkoisina viikonloppuina hipsterien ja piknikväen tukkima.
 

Buttes-Chaumontin tyypillistä kävijäkuntaa.

Pakollinen Sacré-Coeur-kuva Buttes Chaumontilta.

Keväinen Buttes-Chaumont

Bois de Boulogne (846 ha; 16. kaupunginosa) / Bois de Vincennes (995 ha; 12. kaupunginosa)

+ Suuri ja metsäinen, täällä saa sauvoa kaikessa rauhassa.

- Suuri ja metsäinen, en lähde tänne mielelläni lenkkeilemään yksin (vaikka varsinkin viikonloppuisin ohikulkijoita riittää). Ilta-aikaan kannattaa vältellä.

- Paljon koiria irti.

- Kaukana.

Bois de Vincennes

Bois de Vincennes

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Bois de Boulogne

Parc Monceau (8,25 ha; 8. kaupunginosa)

+ Suhteellisen keskeinen sijainti.

- Pieni ja ahdas juoksemiseen.

- Tuntuu liian fiiniltä sauvomiseen, eikä sauvoja mahdu kapeilla käytävillä kunnolla edes viuhtomaan.

Parc Monceaun lenkkeilijät kiertävät ahdasta ulkokehää.

Parc Monceaun lenkkeilijöitä.

Lapsoset kiertävät Parc Monceaussa kehää puolestaan karusellissä.

Champ de Mars (24,3 ha; 7. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto, jos sattuu Eiffelin tietämissä asumaan tai työskentelemään. Ja päätyy mielellään noin miljoonan turistin kuva-albumiin.

- Turistit ja turistikrääsän kaupustelijat tukkivat reittiä jatkuvasti. École Militairen puoleisessa päädyssä on väljempää.

- Liian avoin kenttä, kaipaan metsäisempää ja luontomaisempaa ympäristöä.

Lenkkeilijä ja turistit ja joku torni Champ de Marsilla.

Jardin des Plantes (23,5 ha; 5. kaupunginosa)

+ Hyvä vaihtoehto lounasjuoksupyrähdykseen, jos sattuu kulmilla olemaan.

+ Melko suosittu, mutta käytävät ovat pääosin mukavan leveitä, joten ohittelemaan mahtuu.

- Suurin osa puistosta on taas minusta liian avointa kenttää, en lähtisi tänne sauvomaan.

Parc Montsouris (15,5 ha; 14. kaupunginosa)

+ Puineen ja nurmikenttineen mukavan luonnonläheinen.

- Kesäviikonloppuisin täynnä piknikväkeä.

Promenade Plantée  (4,7 km; 12. kaupunginosa)

+ Kaunis ja suojaisa

- Kapealla käytävällä on varsinkin viikonloppuisin turhan ahdasta juosta, saati sitten huitoa kävelysauvoilla.

Ratkaisevaa puiston valinnassa on tietysti se, missä on ja millainen on aikataulu. Harva ehtii arjen keskellä erikseen lähteä tunnin metromatkan päähän urheilemaan.

Otan myös mielelläni vastaan uusia ideoita pariisilaisten lenkkeilypaikkojen suhteen!

P.s. Täällä muuten tuiskuttaa parhaillaan lunta! Voi *kirosanakirosanakirosana*!

Muotiviikot ja kuppikakut

Tein amatööritason mokan ja menin lauantaina iltapäivällä ruokakauppaan. En muuten suosittele sellaisille, joilla on negatiivisia tunteita ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ympäristö ei nimittäin helpota sitä ongelmaa. Saattaa jopa pahentaa sitä.

Siispä lasittunein katsein tuijotin tyhjyyteen ja mietin niitä näitä. Välähtipä jostain mieleen käynnissä olevat Pariisin muotiviikot. Ja muotiviikoista mieleen juolahti miespuolinen tuttava, joka sinkkumiehenä bongailee mallitypyjä Pariisin metrossa. Flaksi hällä käy tosin harvemmin.

Aiheeseen aika heikosti liittyen kuva syötävästä Barbien mekosta...

Edellisten muotiviikkojen aikaan tyyppi oli sitten metrossa iskenyt silmänsä taas erääseen neitoseen:

"Se oli upea meuf. Parimetriset sääret ja pitkät hiukset. Kauniimpi kuin...kuin Scarlett Johansson!"

"Vai että sellainen meuf..."

"Upea! Mutta luoja sentään sen vaatteita. Sukkahousut leopardikuviota, skottikuvioinen hame ja beige paita. Hyi! Miksi joku tahallaan pukeutuu rumasti?"

"Ööö, ehkä se on hänestä trendikästä? Tai hän ilmaisi itseään pukeutumalla noin?"

"Mutta mitä järkeä siinä on? Eihän kukaan mies ei kiinnostu noin rumasti pukeutuneesta!"

"Hah, ihan varmasti joku trendi- tai hipsterimies ihastuu. Tai nainen. Ja sitä paitsi, eihän kukaan nyt pukeudu vain miesten vuoksi! Tai siis seksuaalista kiinnostusta herättääkseen."

Tyyppi oli aidosti hämmästynyt:

"Jaa ei vai? Miksi ihmeessä sitten?"

"Juurihan mä sanoin, ollakseen muodikas ja ilmaistakseen itseään..."

...jonka bongasin L'Atelier des Gâteaux -liikkeen ikkunassa.

Ikkuna oli täynnä jopa tällaista jauhopeukalotonta inspiroivia kakkuja, joita liikkeen Facebook-sivujen mukaan voi tilata mittatilaustyönä.

Asiaa aikani haudottuani kehtin siinä kassajonossa tämän keskustelun ja muiden havaintojeni pohjalta teorian. Ihmettelin nimittäin aikoinani Tukholman ja Pariisin katukuvia vertaillessani, miksi tukholmalaiset ovat niin trendikkäitä ja pariisilaiset pukeutuvat vuodesta toiseen mustiin perusvaatteisiin. No siksi, että ruotsalaisnaiset pukeutuvat toisia naisia varten ja ranskalaisnaiset miehiä varten. 

Taustalla tässä on ranskalainen versio macho-kulttuurista. Ranskalainen nainen ei ole alistettu, vaan kyseessä on eräänlainen jännä roolileikki, jossa nainen vikisee, jotta mies luulisi vievänsä. Vaikka oikeasti se taitaakin olla se nainen joka vie. Siksi nainen ei pukeudu, jotta näyttäisi trendikkäältä muiden naisten silmissä, vaan hillityn tyylikkäästi, jotta miellyttäisi ranskalaismiehen konservatiivista silmää. Naisten välinen kilpailu käydään sitten miesten kautta. Liian vulgaari tai muuten vain näyttävä pukeutuminen vihjaisi siihen, että nainen olisi se vievä osapuoli.

Tiskin takana häärinyttä rouvaa nauratti minun ja kaverini riemastuminen näyteikkunan herkuista.

Voilà! Näin loin kaupan kassajonossa saumattoman teorian siitä, miksi ranskalaisnainen ei ole trendikäs vaan klassinen.

Miten kuppikakut voivat aina näyttää niin kutsuvilta, vaikka hyvin tiedän, että todellisuudessa ne yleensä ovat aivan liian äiteliä? Mutta ehkä eivät tällä kertaa...?

Atelier des Gâteaux by Audrey
23 rue de l'Abbé Grégoire
Metro: Saint-Placide/Rennes

Lentäviä hahmoja Luxembourgissa

Luxembourgin puistossa voi näinä päivinä törmätä tällaiseen jonoon:



Jono kiemurtaa Luxembourgin museolle, jossa on käynnissä Chagall-näyttely.



Jonon nähtyämme olimme kaverini kanssa jo valmiita luovuttamaan ja yrittämään vierailua eri päivänä. Koskapa kaverini on kuitenkin näkyvästi raskaana, päätimme kokeilla onneamme ja kysyä, onko raskaana olevilla etuajo-oikeutta. Oli. Jopa raskaana olevan saattaja pääsi mukaan. Tosin ovivahtina toiminut vanhempi herrasmies kyseli ensin kaverini aviomiehen perään, mutta ei kehdannut mukista minut nähtyään, nyt kun samaa sukupuolta olevat parit ja heidän oikeutensa ovat olleet tapetilla.

Heitä, joilla ei ole sopivan raskaana olevia kavereita (tai omaa raskausmahaa),  suosittelen varaamaan liput etukäteen netistä. Jonotusaika olisi kuulemma ollut kaksi tuntia.

Marc Chagall syntyi vuonna 1887 nykyisen Valko-Venäjän, silloisen Venäjän keisarikunnan alueella sijaitsevaan Vitebskin kaupunkiin, jonka asukkaista tuolloin puolet oli juutalaisia. 98 elinvuotensa aikana Chagall ehti kokea yhden vallankumouksen, kaksi maailmansotaa ja pakolaisuuden. Elämänkokemukset ja historiankulku heijastuivat myös hänen töihinsä.

Les amoureux en Vert, 1916-1917.

Tämän näyttelyn teemana on "Sodan ja rauhan välissä". Päällimäiseksi minulle jäi mieleen kuitenkin rakkaus ja erityisesti Chagallin syvä rakkaus vaimoaan Bellaa kohtaan. Chagall itse kuvasi heidän suhdettaan näin:

"Oli kuin hän olisi tuntenut minut pitkään. Kuin hän tuntisi koko lapsuuteni, koko nykyisyyteni, koko tulevaisuuteni. Kuin hän vartioisi minua. Tunsin, että tämä oli vaimoni... Astuin uuteen taloon, eikä minua voinut siitä enää erottaa." 

Vuonna 1915 tuolloin 28-vuotias Chagall meni naimisiin 23-vuotiaan Bellan kanssa. Tytär Ida syntyi seuraavana vuonna. Maalaus: Bella et Ida à la fenêtre, 1916.

"Valitsin maalaamisen; se oli minulle yhtä välttämätöntä kuin ruoka; se oli minulle kuin ikkuna, jonka kautta lentäisin kohti toista maailmaa."

"Älkää kutsuko minua mielikuvitukselliseksi! Päinvastoin, olen realisti. Rakastan maata."

Signeeraus.

Ne eivät ole flunssan aiheuttamaa nenäeritettä, vaan kyyneleitä, joita talonpoikaisrouva vuodattaa miehensä lähtiessä sotaan. Couple de paysans. Départ pour la guerre, 1914.

Tästä teoksesta tulee mieleen Gallen-Kallelan Symposion. L'Étude 1918 (yksityiskohta).

Minulle oli yllätys, kuinka paljon mustavalkoisia teoksia Chagall oli tehnyt.

Huomaa korjauslakka. Le Shofar, 1931.

Juutalaisuus oli merkittävä osa Chagallin identiteettiä, tämä näkyy selvästi hänen töidensä aihepiireissä. Myös osa Chagallin viljelemästä näennäisesti oudosta symboliikasta on lähtöisin juutalaisesta kulttuuriperimästä tai jiddishinkielisistä sananlaskuista.

Chagallille harvinaisen realistinen maalaus rukoilevasta rabbista, 1914.

Tyylillisesti Chagall ammensi innoitusta mm. kubismista, surrealismista ja fauvismista, mutta pysyi aina uskollisena omaleimaiselle tyylilleen.

"Lapsuudesta lähtien Raamattu on kiehtonut minua. Se on aina ollut minulle - ja yhä edelleen on - kaikkien aikojen suurin runouden lähde." Pardon de Dieu annoncé à Jerusalem, 1956.

Songe d'une nuit d'été, 1939.

"Chagallin töissä unikuvat rakentavat maailman, joka ei ole fiktiota, mutta ei myöskään todellisuuden imitointia, vaan pikemminkin taiteilijan subjektiivisuuden ilmausta ja sen jatkamista maalaukseen. Unimaailmalle tyypilliset olotilan muutokset ja siirtymät tekevät Chagallin unenomaisista teoksista "surrealistisia". Toisin kuin surrealistit, Chagall ei kuitenkaan antanut vain alitajunnan tai mielikuvituksen puhua. Chagall oli tietoinen uneksija."

Le Rêve, 1927

"Näennäisen epäsopivilla kohtaamisilla, joita taiteilija järjestää hahmojen, eläinten ja hybridiolentojen välille, hän luo painottomuuden tunnetta ja leikkii hahmojen ja taustan välisillä mittasuhteilla."



"Chagallin maalauksissa yhdellä hahmolla voi olla useita merkityksiä. Madonna voi olla myös morsian, aasi puolestaan taiteilija itse. Chagall kehittää useita symbolisia tasoja. Hänen identifioitumisensa eläimiin on loogista, sillä hasidismissa eläin on osa jumaluutta."

Ryysis.

Minua kiehtovat Chagallin töissä lukemattomat yksityiskohdat. Miksi hahmot lentävät? Kuka on tuo viulunsoittaja? Entäpä vuohi?

Libération, 1952. Yksityiskohta.

Chagallin symboleille on etsitty milloin mitäkin selityksiä. Itse epäilen Chagallin maalanneen outouksia joskus ihan vain ilkikurisuuttaan, ja nauraneen sitten partaansa kriitikoiden ja taiteentutkijoiden analyysejä kuullessaan. Sitä paitsi, minusta taiteesta voi nauttia myös sinällään, esteettisenä elämyksenä. Nauttia niistä elämyksistä, joita se aiheuttaa minussa yksilönä, kun katson sitä omien subjektiivisten kokemusteni siivilän kautta. Irrallaan siitä, mitä taiteilija mahdollisesti halusi työllä sanoa tai olla sanomatta.

Libération, 1952. Yksityiskohta.

Kuu kuin silli. Chagallin isä oli kalakauppias. Le Paysage bleu, 1949. Yksityiskohta.

Autour d'elle, 1945.

Le Cheval rouge, 1938-1945, yksityiskohta

Le Cheval rouge, 1938-1945, yksityiskohta

Le Cheval rouge, 1938-1945, yksityiskohta

À ma femme, 1938-1944

À ma femme, 1938-1944

Kuten kaikki vähääkään kunnianhimoiset taiteilijat tuolloin tekivät, myös Chagall muutti Pariisiin vuosiksi 1910-1914 nauttimaan boheemielämästä, oppimaan ja etsimään inspiraatiota. Pariisin monumentit pääsivät mukaan Chagallin kuvastoon. Chagall piti kaupungista niin, että muutti sinne uudestaan perheineen 1920-luvulla, kunnes joutui pakenemaan Ranskasta natsien tieltä Yhdysvaltoihin, josta käsin hän seurasi kauhuissaan entisten kotiseutujensa tapahtumia.

Esquisse pour les toits rouges, 1953

Esquisse pour les toits rouges, 1953, yksityiskohta.

Le Champ de Mars, 1954-1955. Yksityiskohta.

Le Monstre de Notre Dame, 1953. Yksityiskohta.

Kaukana pilkottaa Sacré Coeur. Le Monstre de Notre Dame, 1953. Yksityiskohta..

Chagallin elämän suurimpia tragedioita oli silti hänen vaimonsa Bellan kuolema vuonna 1944, noin 30 onnellisen avioliittovuoden jälkeen. 

L'Âme de la ville, 1945.

Chagallin sanoin: "Kaikki muuttui synkäksi".



Väkeä riitti näyttelyssä jonon lisäksi myös sisätiloissa, mikä tietysti vaikeutti taiteen nauttimisen ohella kuvaamista. Ellei blogia olisi, tuskin näyttelyitä kuvaisin, sillä hämärässä ja tungoksessa kohtuullisten kuvien ottaminen on melkoisen haasteellista. Moni taulu on kuvattu sivusta, sillä en halunnut häiritä muita vierailijoita häärimällä kameran kanssa taulun edessä. 

Ilmeisesti onnistuin jotakuta kamerani kanssa ärsyttämään, sillä Autour d'elle -taulua kuvatessani takaani kuului: "Eräät ne eivät vaan voi kunnioittaa mitään sääntöjä. On se kumma, että vaikka kuvaaminen on kielletty erikseen kirjallisesti, niin silti pitää kuvia ottaa...". Käännyin hämmästyneenä katsomaan. Takanani seisoskeli kaksi keski-ikäistä, nyrpeänaamaista ja pyntättyä rouvashenkilöä. Koska kommentti oli ihan selvästi minun kuultavakseni tarkoitettu (vaikka he muka keskenään puhuivatkin), minun oli pakko vastata, että kuvaaminen ilman salamaa on kyllä sallittu, paitsi erikseen merkittyjen taulujen kohdalla. Sain vastaukseksi vain tuhahduksia. 

Liekö tungos vetänyt hermoja kireälle, vaiko vain muuten ikävä luonto tädeillä? Vai oliko tädeiltä jäänyt iso kyltti sisääntuloaulassa näkemättä? Vai oliko heillä vain heikko sisälukutaito?

Tämä maalaus näytti ensivilkaisulla melkein Monet-henkiseltä. Sous le Palmier, (Cap d'Antibes), 1969.

Mutta tarkemmin katsottuna tässäkin puutarhassa pötköttää erittäin chagallmainen hemmo.

Chagall-näyttely Entre guerre et paix
21.2. - 21.7.2013
Musée de Luxembourg
19, rue de Vaugirard
Metro: Rennes/Saint Sulpice

--

Lähde: Näyttelyn esite.
Marc Chagallin lyhyen mutta kiinnostavan elämäkerran voi lukaista täällä.