Kissamainen Pariisi

Elämme parhaillaan Eläinten viikkoa, minkä kunniaksi Taika haastoi blogissaan kaikkia kirjoittamaan eläinaiheisen blogikirjoituksen.

Pariisin koiruuksista olen jo ehtinyt kirjoittamaan, nyt on sitten kissojen vuoro. Onhan se tämänvuotisen Eläinten viikon teemaeläin. Ja lisäinspiraatiota tarjoavat tietysti kotonani asuvat hörökorvat. 

Onko sinulle koskaan tullut Pariisin puistoissa tai hautausmailla omituinen tunne; ikään kuin joku muka tarkkailisi, vaikkei näköpiirissä ole ristinsielua?

Kyseessä saattoi hyvinkin olla joku Pariisin puistoissa ja hautausmailla elävistä noin 600 kissasta. Esimerkiksi yksin Père Lachaisen hautausmaalla elää noin 80 kissaa.

Nämä kissat eivät yleensä ole alkujaan villikissoja, ja monet ovat yhä puolikesyjä. Laiskat tai varattomat ihmisomistajat ovat ne hylänneet, kun heillä ei ole ollut enää viitseliäisyyttä tai varaa hoitaa lemmikkejään. Osa on saattanut myös lähteä itse karkuteille - Pariisissa kissojen päästäminen esimerkiksi sisäpihoille ikkunoiden kautta tuntuu olevan hämmentävän yleistä. Harva tuntuu miettivän, millaisia uhkia suurkaupungissa kissoille on - tai että kissa saattaa pudota 8. kerroksen parvekkeenkaiteelta, ja kun niin käy, on aika samantekevää, putoaako se jaloilleen.

Tämä kissapersoona tuli vastaan Bellevillen puistossa.

Aikaisemmin isännättömiä kissoja pyrittiin pyydystämään ja lopettamaan. Vuodesta 1999 Pariisin puistokissoja ei ole enää automaattisesti pyydystetty tarhoihin, vaan ne voivat saada vapaan kissan statuksen. (Kissoja tuntevalle tämä on tietysti hämmentävä termi. Ikään kuin kissa voisi olla mitään muuta kuin vapaa sielu.)

Vapaiden kissojen statuksia määrittelee virallisesti poliisi, mutta käytännössä kissa-asiat ovat vapaaehtoisyhdistysten harteilla. Kissoja tarkastutetaan eläinlääkärillä ja ne steriloidaan. Sterilointi todettiin lopulta lopettamista hyödyllisemmäksi, sillä kissat pitävät Pariisin jyrsijäkantoja kurissa, steriloidut kissat itsessään aiheuttavat ympäristölle vähemmän haittoja ja kissapopulaatiokin pysyy aisoissa.

Pariisin puisto- ja hautausmaakissat ovat hämmentävän hyvässä kunnossa. Paksu, kiiltävä turkki ja lihaksikas ulkomuoto kielivät hyvästä ruokavaliosta. Salaisuutena ei ole pelkkä jyrsijäkanta, sillä näitä kissoja myös ruokitaan. Erittäin ranskalaishenkisesti virallisesti ruokkiminen on kiellettyä, mutta luotettavien ja tunnettujen yhdistysten harjoittamana sitä "suvaitaan". Esimerkiksi hajuhaittojen vuoksi kesällä kehotetaan ruokkimaan kissoja kuivamuonalla. Ruokkimista varten on myös osoitettu erikseen alueita.

Päälle kahdeksankymppinen Marcel, jonka yhdistys ruokkii päivittäin noin 80 kissaa, valitti menettelystä muutama vuosi sitten Le Parisienille:

"Kaupunki pakottaa meidät tyytymään 10 ruokintapisteeseen, joiden pitäisi kattaa koko 11 hehtaarin suuruinen Montmartren hautausmaa! Se on aivan liian vähän. Tässä muka hygienian varjolla vaarannetaan kissojen terveys!"



Ranskan kodittomia kissoja ja muitakin eläimiä pääsee auttamaan esimerkiksi Ranskan eläinsuojeluyhdistyksen S.P.A.:n, 30 millions d'amis -säätiön tai Rescue-foorumin kautta.

---

P.S.
Eläinsuojeluyhdistys S.P.A:lta on muuten hankittu myös Pariisin uutukaisen kissakahvilan kissat. Kirjoittelin aiheesta jo silloin, kun kahvilalle vasta etsittiin rahoitusta. Rahoitus saatiin kasaan ja kahvila avattiin Marais'lle syyskuussa. Ja jonoa on piisannut siitä pitäen. Itse en ole paikkaa vielä ole ehtinyt katsataa, mutta videon perusteella se vaikuttaa sellaiselta, jossa kissojen paras on etusijalla.




Café des Chats
16, rue Michel le Comte
Metro: Rambuteau/Arts et Métiers

Krikettiä, pooloa ja linna

Sunnuntaina pääsin nauttimaan syysauringosta keskimääräistä fiinimmissä puitteissa. Lähdin nimittäin katsomaan kaverin miehen krikettimatsia Chantillyn pooloklubin maille.

Varauduin huolellisesti ennen lähtöä lataamalla kameran akun ja pakkaamalla mukaan tyhjän muistikortin. Kun pääsimme perille, tajusin jättäneeni sitten sen täyteen ladatun kameran akun sinne laturiin.

Voi kirosanan kirosana.

Mutta jotta pääsisitte edes vähän tunnelmaan mukaan, poimin aiheeseen jotenkuten liittyviä kuvituskuvia.

Ensinnäkin se kriketti. Eiliset pelaajat eivät ehkä olleet taidollisesti ihan Ashes-tasolla, mutta oli heillä sentään samannäköiset valkoiset peliasut:



Säännöistä en suoraan sanottuna tajunnut mitään, paitsi että ottelut ovat pitkiä, ja välillä pidetään teetauko. Paitsi että tällä kertaa teetauolla ei tarjoiltu teetä, kun vakituiset teenkeittäjättäret eivät olleet mukana, eikä teen keittäminen jonkinlaisesta yrityksestä huolimatta ukkeleilta onnistunut. Luulin tätä ensin vitsiksi, mutta niin siinä kävi, että teehetkikakkuset huuhdottiin lopulta vedellä ja oluella. Vaikka hyviä ne olivat niinkin.

Minulle valotettiin, että myös sateen tullen järjestetään aina pelitauko. Mikä on sikäli huvittavaa, että kyse on Britanniassa kehitetystä pelistä. Eikös siellä sada aina? Pelaajat olivat eilisessä ottelussa lähinnä Kansainyhteisön maista kotoisin olevia expatteja: brittejä, intialaisia, eteläafrikkalaisia ja niin edes päin. Koko päivän kestänyt peli eteni rennosti, mitä nyt räpylättömään käteen osunut kova pallo aiheutti roiseja mustelmia pelaajien käsiin.

Tämä kriketti- ja teehetki on vangittu Cambridgessa, mutta samanmoiselta se meno näytti Chantillyssakin. Kuva: DS Williams

Englanniksi pelin tuoksinassa huudahdelleiden krikettipelaajien ja teetaukojen lisäksi brittihenkistä tunnelmaa sunnuntaihin toivat poolopelaajat ja erityisesti hevosten ympärillä pyörinyt väki. Erittäin smart casual. Tweedtakkeja näki jopa pikkutenavilla. Toisaalta hevosia kentiltä talliin tai laitumille kuljettaneiden hevosenhoitajat henkivät ihan puhdasta kasuaalia (vailla smarttia) niin pukeutumisessa (tennarit ja lippis) kuin olemuksessa (satulatta hevosen selässä, yhdessä kädessä ratsastettavan plus kolmen muun hevosen ohjat, toisessa älypuhelin).

Pooloklubin sirot ja nopealiikkeiset hevoset aiheuttivat kylmiä väreitä selkäpiissä jopa kaltaiselleni ei-hevoshullulle. Klubin nettisivustolla hevosia kuvataan näin:

"Valtaosa poolohevosista on peräisin Argentiinasta, jossa ne viettävät nuoruutensa vapaina laumassa laitumilla, kunnes ihminen tulee ne noutamaan kouluttaakseen niistä poolokenttien tähtiä. Sirot, lihaksikkaat, herkät ja kestävät argentiinalaishevoset ovat ainutlaatuisen nopeita, rohkeita ja helposti ohjattavia."



Näkemäni poolomatsin huippuhetki minulle oli, kun eräs pelaaja putosi ratsunsa selästä. Kohta kentällä kiisi irtohepo ja perässä huomattavasti hitaampaa huitoi ratsastaja. Vähemmän minua olisi tietysti huvittanut, jos ratsastaja olisi ollut putoamisen jälkeen juoksukyvytön. Ja ehkä vieläkin vähemmän, jos hepo olisi kiitolaukannut minua kohti. 


Chantilly tunnetaan tietysti kriketin ja poolon sijaan pikemminkin hienosta linnastaan. 

Kuva: Barth 1003

Upea Chantillyn linna on rakennettu vaiheittain 1300-luvulta 1800-luvulle. Veden äärelle rakennettu linna toi mieleen Chenonceaun naisten linnan Loiren laaksossa. Linnassa sijaitsee kehuttu Musée Condé -taidemuseo, mutta Euroopan kulttuuriperintöpäivät olivat tuoneet linnalle sellaiset väkimäärät, ettemme viitsiytyneet tutustumaan sen tarjontaan.

Kuva: Craig Patik

Vielä viimeinen vinkki: Pooloklubin lisäksi Chantilly on mainio kohde hevoshullulle siksikin, että ihan linnan vieressä sijaitsee valtava hevosmuseo, Musée du Cheval, jossa on hevostaiteen ja hevosen lajihistorian lisäksi tarjolla esimerkiksi ratsastusnäytöksiä.

Kuva: Natachenka

Polo Club du domaine de Chantilly

La Ferme d'Apremont 

60300 Apremont

Château de Chantilly

Chantilly sijaitsee 40 km Pariisista pohjoiseen. Auton lisäksi paikalle pääsee junalla (esim. RER D, asema Chantilly Gouvieux). Linnalle on asemalta noin puolen tunnin kävelymatka. Pooloklubin tilukset talleineen ovat parin kilometrin päässä linnalta.

- Musée du Cheval (hevosmuseo)

- Musée de Condé (linnan taidemuseo)

- Chantilly Cricket Club

Kissakahvila

Japanilaiset, nuo luovat nerot, ovat tuottaneet sushin, Hello Kittyn ja karaoken lisäksi jotain muutakin kiehtovaa. Nimittäin kissakahvilat. Tai no, ensimmäinen sellainen taisi olla Taiwanissa, mutta japanilaiset ovat kuitenkin ilmiön tehneet tunnetuksi.

Ken ei vielä ole kuullut: kissakahvila on kahvila, jossa kahvittelun ohella voi pallotella kissoja. Jotkut meistä pitävät tietysti kissoista ihan muuten vaan, mutta tutkimusten mukaan (kehräävien) kissojen silittely ihan oikeasti lievittää stressiä. (Poikkeuksena ehkä pahimmat kissojen vihaajat ja allergikot. Heidän olonsa ei ehkä kehräämisestä helpotu.)

Kuvan kissat eivät ole kahvilaa nähneetkään.

Lontooseenkin tällainen kehräävä kahvila on jo saatu, mutta Pariisista tämä ilo vielä uupuu. Tilausta varmasti olisi, sillä kukapa olisi stressaantuneempi kuin pariisilainen?

Ainakin Margaux Gandelon uskoo kissakahvilan vetovoimaan. Uskoo siinä määrin, että otti projektikseen luoda sellaisen Marais'n alueelle. Kas tällaisin mielikuvin hän markkinoi toimintaperiaatettaan: 

"Lähditte juuri kotoanne, vähän etuajassa, sillä kotona ei ollut mitään aamupalaksi. Sää on harmaa, ja edessänne on pitkä päivä vailla inhimillistä lämpöä. Pysähdytte siis - tuskin pariksikymmeneksi minuutiksi - nauttimaan vastapuristettua appelsiinimehua croissantin kera. Lehteä lukiessanne Opaline, suuri mustavalkoinen naaraskissa, lepäilee sylissänne. Ja näin olette valmis kohtaamaan kaupungin!"

"Hei ihminen, täällä yritetään nukkua!"

Gandelonilta ei puutu enää kuin pääoma. Sitä hän pyrkii hankkimaan joukkorahoituksen keinoin. Halukkaat voivat muutaman euron lahjoitusta vastaan varata etukäteen kahvilasta vaikkapa aamiaisen, lounaan tai iltapäiväteen. Ellei Gandelon saa tavoiteltua 40 000 euron summaa kokoon, rahat jäävät lahjoittajilleen.

"Josko nyt häipyisit sen kamerasi kanssa?"

Projekti on herättänyt myös negatiivista kommentointia. Jotkut uskovat ettei kissa voisi olla kahvilaympäristössä vieraiden ihmisten siliteltävänä onnellinen. Entä jos ihmisiin kyllästynyt kissa raapaisee asiakasta? Ja joutuvatko kissat nukkumaan yönsä keskenään?

Gandelon vakuuttaa, että niin elintarvikkeiden hygieniaan kuin kissojen hyvinvointiin on kiinnitetty huomiota. Koko projektissa ensisijaisena hän pitää juuri kissojen hyvinvointia. Niillä on esimerkiksi tila, johon ne voivat jatkuvasti vetäytyä pois ihmisten ulottuvilta. 

Eläimet on tarkoitus hankkia SPA:n löytöeläinkodista, mikä on minusta hienoa. Toisaalta olin vähän yllättynyt, ettei Gandelonilla vielä ollut mielessään tiettyjä kissoja, jotka kahvilaan tulisivat. Tuollainen ympäristö kun ei ihan joka minou:lle sovi. Esimerkiksi meidän marakattien iltahipan aikaan asiakkaiden pitäisi pukeutua suojakypärään - ja astiatkin putoilisivat pöydiltä kuin huomaamatta, ihan vain pienellä tassun hipaisulla. Ja Doris kuorruttaisi kaiken valkoisen untuvaisella karvalla. Eli eivät mitään stressinpoistoeläimiä välttämättä nämä yksilöt.

Kissa - ranska -sanastoa

Lähde: Kissakahvilan joukkorahoitusprojektin nettisivu

Yola

Anoppilassa meitä odotti yllätys. Miekkonen arvasi ihan itse mistä oli kyse, minulle taas hienoiset vinkit eivät riittäneet.

Vinkki numero yksi: olohuoneen ikkunoissa oli omituisia tähmiä noin metrin korkeudella.

Vinkki numero kaksi: olohuoneen ovella oli reilun metrin korkuinen portti. 

"Luuletteko ihan tosissaan, että tuo pidättelee kissoja? Nehän menevät heittämällä yli", naureskelimme miekkosen kanssa.

Vinkki numero kolme: Pihanurmi oli paikoin myllätty kuravelliksi.

Vinkki numero neljä: Kysäisin miekkosen äidiltä, mitä hänen ruokkimilleen naapurin navettakissoille kuuluu. 

"Ne eivät enää tule meidän pihalle", miekkosen äiti huokaisi. "Ai miksi ihmeessä?", ihmettelin.
"Näet kohta..."

Vinkki numero viisi: Olivatko miekkosen vanhemmat hurahtaneet vanhoilla päivillään koripalloon ja...öh...kenkien pureskeluun?

Vinkki numero kuusi: Kissat eivät pitäneet näkemästään. Doris pörhisteli ja murisi kuin pieni terrieri ja Nemo jäykisteli pakovalmiina kuvan kenguruasennossa ennen kuin viuhtaisi kaappikelloon piiloon.

Kyllä vaan, anoppilaan oli hankittu koira! Kun miekkosen vanhempien keltainen labradorinnoutajauros jouduttiin joitain vuosia sitten lopettamaan syöpäkasvainten vuoksi suhteellisen nuorena, nämä päättivät olla enää hankkimatta koiraa, olihan heillä molemmilla ikääkin jo yli 70 vuotta. Koiran kokoista koloa he yrittivät sitten paikkailla muiden muassa hankkimalla akvaarion ja ruokkimalla naapurin navettakissoja.

"Hei, olen Yola-koira ja rakastan sinua aivan mahdottomasti!"

Haikailua jatkui viime tammikuuhun, jolloin he kohtasivat kohtalonsa, pirteän Yola-koiran.

Yolan löysi alunperin itse asiassa naapuri, joka kiinnitti huomiota metsätiellä päivästä toiseen kyyhöttävään mustaan koiraan. Aluksi naapuri ajatteli, että koira oli kytketty, kun se pysytteli niin samassa paikassa. Kävi ilmi, ettei koira ollut kytketty, vaan se oli viettänyt lähes kuukauden ihan yksin metsässä. Ilmeisesti se oli hylätty autosta kyseiseen paikkaan metsätiellä. Uskollisesti se siinä sitten odotteli isäntäänsä tai emäntäänsä, joka ei koskaan palannut.

Naapuri otti koiran hoiviinsa ja ilmoitteli löytökoirasta, mutta kukaan ei sitä kaivannut. Naapuri ei koiraa voinut pitää, sillä hänen oma koiransa ei kaivannut uusia tulokkaita reviirille. Tässä vaiheessa miekkosen vanhemmat kävivät tutustumassa hauveliin, joka vei ihmisrakkaana ja sydämellisenä yksilönä heidän sydämensä siltä istumalta.

Kirsu.

Uusi isäntä ja emäntä veivät koirulin eläinlääkärille, joka arvioi narttukoiran olevan noin vuoden ikäinen. Rotucocktailiksi eläinlääkäri arvioi labradorinnoutajaa ja bordercollieta, mikä täsmäisi aika hyvin paitsi ulkonäköön, myös koiran energisen kilttiin mutta älykkääseen luonteeseen.

Eläinlääkäri arvioi koirulin hammaskaluston perusteella Yolan noin yksivuotiaaksi. Nyt on tämä koira rokotettu, madotettu ja sirutettu. Ja painoakin on kertynyt uudessa kodissa jo muutama kilo.

Ainoa ongelma Yolan kanssa on, että se rähisee ohiajaville autoille. Miekkosen vanhemmat epäilevät koiran haikailevan sen auton perään, jonka kyydistä se aikoinaan hylättiin. Itse epäilen osasyyksi sitä, että nuorella, työkoirasuvuista siinneellä koiralla on paljon ylimääräistä energiaa. Miekkosen isän mielestä koirien "käskyttäminen" on niiden ahdistelua. Onneksi pääsimme näyttämään, miten paljon Yola nautti päästessään lähipellolle noutamaan lelua ja miten nopeasti se oppi pinkomaan luokse käskystä. Tämä koira tarvitsee paitsi hurjasti liikuntaa, myös aivotyöskentelyä. Miekkosen isä ei meitä "lapsia" tässä asiassa kuuntele, mutta toivottavasti he hankkivat luokseen asiantuntijan, jonka suusta tämäkin tieto kuulostaa heti vakuuttavammalta... 

"Squirrel!"

"Heitäjo!Heitäjo!Heitäjo!"

Miekkosen vanhemmat jättivät kertomatta perheenlisäyksestä meille, sillä he pelkäsivät meidän jättävän kissoinemme tulematta kylään. Onneksi anoppilassa on lääniä mellastaa koiralle ja kissoille ilman, että niitä tarvitsee laittaa samaan tilaan. Kuten yllä olevasta kuvasta käy ilmi, kissoissamme jo tämä ikkunan kautta tapahtunut ensikohtaaminen koiraotuksen kanssa aiheutti suurta pöyristystä. Erityisesti Doris selvästi hämmästeli, että kuka kumma hankkii moisia elukoita nurkkiinsa?!

Laukkati laukkati.

"Tässä mä teen vaikutuksen ohi kulkeviin autoihin ja takapihan sarvipäihin haukahtelemalla kumeasti."

"Lenkeillä vedän kovasti, kun minulla on niin kiire haistaa ja kokea ihan kaikki. En silti rähise tai jahtaile eläimiä enkä korvaani lotkauta naapurin räksyttäville koiruuksille."

"Annan mielelläni pusuja ja tykkään kovasti paijaamisesta!"

"Tässä on paras paikka, isäntäni vieressä. Jos mahdollista, köllistyn nokosille jalkojen päälle."

Akvaariossa on puolensa, mutta ei se tietysti ihan koiraa korvaa. Ainakaan koiraihmiselle.

Yolalle kävi lopulta hyvin, mutta minulla eivät riitä järki eivätkä tunteet ymmärtämään ihmistä, joka hylkää lemmikkinsä metsään. Ja kuitenkin näitä heitteillejättäjiä tuntuu riittävän, myös Suomessa.

No hei haloo...

"Non mais allô quoi...!"

Reissusta rähjääntynyt kotiutuja tässä hei! Lupaan reissutiedotuksia Maalais-Ranskasta monen postauksen verran, kunhan saan kuvia joltiseenkin järjestykseen. 

Sitä odotellessa pari sanaa täkäläisestä tosi-tv:stä. Kyllä, tiedän että juuri siitä halusitte kuulla.

Mutta kun. Viimeisen kuukauden ajan kaikki ovat tuntuneet hokevan todella rasittavaa lausahdusta "Non mais allô quoi...?", jonka voisi kääntää ehkä "No hei halooooo...?!". (Huomaa myös venyttävä ja nenään hönöttävä ääntämys.)




Kun tuossa pääsiäisen automatkalla lausahdusta hoettiin jo kaikissa mainoksissa, oli jo pakko älähtää ääneen:

"Mikäs hemmetin uusi muotilause tuo nyt oikein on...?"

Miekkonen hämmästyi sivistymättömyyttäni. Miten en muka tiennyt? Non mais allô quoi...?

Kyseiset kuolemattomat sanat lausui suuriryntäinen neitonen nimeltään Nabilla. Ohjelma, jossa lausahdus pääsi ilmoille, oli Les Anges de la télé-réalité, johon on koottu eri tosi-tv-ohjelmista tuttuja "tähtösiä" asumaan saman katon alle Yhdysvaltoihin.

Kas tässä:
(Siivekkäät sanat lausutaan suunnilleen kohdasta 0:48 alkaen)


Kriisin syynä oli, että pari talossa asuvaa tyttöä on pyytänyt ostamaan sampoota talon yhteisillä rahoilla. Nabillan mielestä kunkin (naispuolisen) asukkaan olisi pitänyt varautua etukäteen ja tuoda itse omat sampoonsa.

"Siis sä oot tyttö eikä sulla niinku oo sampoota? No halooo? Halloooo? Onko kenttää? Siis tyttö eikä sulla oo sampoota?! Sehän on niin kuin sä oisit tyttö, eikä sulla ois hiuxia?!???!!!1!!" 


Nabillan hämmästelyistä on tehty sittemmin lukuisia versioita, joissa Nabila on mm. soittanut Hitlerille ja Die Hard -elokuvassa mellastavalle Bruce Willisille.

Pääsiäisenä kukkivat narsissit.

Huomattavasti traagisempi tosi-tv-uutinen liittyy Koh Lantaan eli täkäläiseen Selviytyjiin. Suomessakin uutisoitiin, että uusimman tuotantokauden ensimmäisen jakson kuvauksissa reilu viikko sitten kuoli 25-vuotias kilpailija, ilmeisesti sydänkohtaukseen. Hieman kuolemantapauksen jälkeen tiedotusvälineiden taustoihin kriittisellä otteella uppoutuvalle Arrêt sur Images -uutisportaalille vuosi anonyymi todistajalausunto, jossa vihjattiin, että kilpailijan kuolema olisi johtunut tuotantoyhtiön viivyttelystä. Eilen sitten uutisoitiin, että tuotannon 38-vuotias vastaava lääkäri oli päätynyt itsemurhaan. Jäähyväiskirjeessään hän kirjoitti kokevansa nimensä tulleen loatuksi.

Koko tapaus on kaikin puolin äärettömän surullinen. Oli silti hyvin ärsyttävää kuunnella autoradiosta Europe1-kanavan jälkiviisastelevia toimittajia, jotka syyttivät koko tragediasta niitä toimittajia, jotka olivat julkistaneet saamiaan nimettömiä ilmiantoja. Eikö toimittajan pitäisi nimenomaan julkistaa saamansa tiedot ja epäillyt väärinkäytökset? Ja miksei tuotantoyhtiön viestinnässä herätty puolustamaan lääkäriä ja tämän mainetta, ennen kuin oli myöhäistä?

---

Jottei postaus loppuisi vallan surullisissa tunnelmissa, tähän loppuun pari kuvaa eräästä paikallisesta pallopäästä, joka tuli pääsiäisreissullamme kadulla vastaan ja lyöttäytyi heti juttusille:

"Maumaumaumaumaumau...."*

"...maumaumaumaumau...mau..."

"MAU!"

*Valitettavasti sikäläisten maukkojen murre oli niin vaikeaselkoista, että piti turvautua käännösten sijaan litterointiin.

Taas on sunnuntai....

Lauantaina täällä oli ihan kevät. Aurinko paistoi ja asteetkin kipusivat 16 celsiukseen. Koska olen Huono Bloggaaja, en ottanut yhtään kuvaa, vaan nautin lämmöstä itsekkäästi ihan itse. Tänään sunnuntaikävelyllä aurinko ei sitten suostunut näyttäytymään, mutta nahkatakilla tarkeni vielä mainiosti. Alkuviikolle onkin sitten jo luvattu pakkasta ja lunta. Kuten ystäväiseni totesi: "Voi Pariisin kevättä".

Miten minusta tuntuu, että puhun aina säästä?

Sunnuntaikävely suuntautui tänään 9. ja 8. kaupunginosan maisemiin.

Laukkuihin hurahtanut (kukapa meistä ei olisi) kaverini suositteli tätä liikettä, joka sijaitsee osoitteessa 30, rue Tronchet, siis ihan suurten tavaratalojen tuntumassa.

Kuvan Longchampin väskyjen lisäksi valikoimaan sisältyy liuta muitakin merkkejä. Täällä kannattaa kuulemma poiketa erityisesti alennusmyyntien aikaan, mutta Longchampit ovat muutenkin kymmenisen prosenttia edullisempia kuin muualla.

Pieni (tai jopa suurehko) miinus kuulemma kuitenkin asiakaspalvelusta, joka on jopa pariisilaiseksi poikkeuksellisen nuivaa.

Matka jatkui länteen pitkin boulevard Haussmannia. Näyteikkunasta bongasin hauskan viulutuolin.

Kyseessä oli näköjään Hugues Chevalier'n Cello-tuoli.



Boulevard Haussmannilta käännyin rue de Courcellesille. Kermanväristen haussmannilaistalojen joukosta pilkisti eksoottisen punainen yllätys.



Kyseessä on Maison Loo, jonka rakennutti varakas kiinalainen antiikkikauppias Ching-Tsai Loo 1920-luvulla. Rakennuksen yhteydessä on nykyisin aasialaiseen ja kiinalaiseen taiteeseen ja antiikkiin keskittynyt galleria Padoga Paris.













Maison Loolta jatkoin eteenpäin pitkin rue de Courcellesia ja käännyin sitten oikealle, avenue Van Dyckille...



...ja siltä edelleen parc Monceaun puistoon, jossa ensimmäiset kukat olivat jo puhjenneet.







Parc Monceaussa on kuja, joka on pyhitetty maailman ensimmäiselle laskuvarjohyppääjälle, André-Jacques Garnerinille.





Ja tarkalleen tähän mätkähti maailman ensimmäisen laskuvarjohypyn päätteeksi André-Jacques Garnerin vuonna 1797.

Puistossa päivysti myös karvaisia miniponeja. Poni, jonka turpa on kuvassa toisena vasemmalta, oli varsinainen äkäponi. Se jakeli silmät ummessa korjaavia potkuja takana seisoskeleville kavereilleen.



La Maroquinerie Parisienne
30, rue Tronchet
Metro: Havre-Caumartin

Pagoda Paris
48, rue de Courcelles
Metro: Courcelles/Miromesnil

Parc Monceau
35, boulevard Courcelles
Metro: Monceau/Villiers