Murhamysteeri Pariisin metrosta

Halloweenin kunniaksi murhamysteeri vuosikymmenten takaa. Kyse on ensimmäisestä murhasta Pariisin metrossa.

On toukokuinen sunnuntai vuonna 1937. Pariisin metrolinjalla 8 sijaitsevan Porte Doréen metroasemalla ensimmäisen luokan vaunuun nousee kuusi matkustajaa. Vaunussa on heitä ennen vain yksi matkustaja: punahiuksinen nuori nainen, joka on pukeutunut vihreään leninkiin. Neito näytti torkkuvan valkoinen hattu silmillään.

Pariisin metro 1930-luvulta.

Metron nytkähtäessä liikkeelle nainen tuupertuu yllättäen metron lattialle. Eräs vaunuun nousseista sattuu olemaan lääkäri, ja hän kiirehtii auttamaan naista. Kauhukseen hän huomaa, että naisen kaulaan on isketty puukko. Uhri on vielä hengissä, mutta menehtyy ambulanssissa matkalla sairaalaan tajuihinsa tulematta.

Murhamysteeri hämmensi tutkijoita. Metro oli lähtenyt Porte de Charentonin päätepysäkiltä, jolta uhrinkin oli siis täytynyt kyytiin nousta, kello 18.27 ja metro saapui Porte Doréen asemalle kello 18.28. Nuori uhri ehti siis istua metrossa vain noin minuutin. Matkustajat molemmissa murhavaunua ympäröivissä vaunuissa vannoivat, ettei kukaan ole yrittänyt pyrkiä vaunuihin asemien välillä. Murhaajan on täytynyt tehdä verityönsä salamannopeasti näiden kahden metroaseman välillä ja poistua vielä liikkeellä olleesta vaunusta jalan. 

Murhaajan löytääkseen tutkijat ryhtyvät selvittämään uhrin taustoja. 

Laetitia Toureaux

Paljastuu, että uhri on nimeltään Laetitia Toureaux. Aostanlaaksossa Italiassa vuonna 1907 syntynyt Laetitia oli muuttanut perheineen Ranskaan ja mennyt sittemmin naimisiin ranskalaisen miehen kanssa. Mies kuitenkin kuoli neljän avioliittovuoden jälkeen.

Lähipiiri kuvaili Laetitiaa diskreetiksi, jopa salamyhkäiseksi. Työtoverit tehtaalta kuvasivat Laetitiaa ensin auttavaiseksi mallityöläiseksi. Tarkemmissa tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että Laetitia myös vakoili kollegoitaan ja toimi ilmiantajana työnantajansa laskuun. Vapaa-ajallaan kaunis Laetitia viihtyi tanssisaleilla ja baareissa, mutta sen lisäksi hän teki töitä myös italialaisyhteyksistä tunnetulle yksityisetsivätoimistolle. Murhahetkellä Laetitialla oli rakastajia kaksin kappalein. Molemmat olivat sotilaita valtion turvallisuuden kannalta keskeisissä kohteissa, toinen Toulonissa, toinen Maginot-linjalla.

Mistä oli siis kyse? Laetitian paljastaman työtoverin kostosta? Mustasukkaisuussurmasta? Vai oliko Laetitia kenties synnyinmaansa Italian leivissä toimiva vakoilija, joka koettiin turvallisuusuhaksi Ranskalle?

Vuosikymmenien ajan Pariisin metron murhamysteerin tutkimukset herättivät enemmän kysymyksiä kuin tarjosivat vastauksia.

Uusi Charenton Écoles -asema avattiin linjalle 8 muutama vuosi murhatapauksen jälkeen. Kuva noin vuodelta 1940.

Eräs mahdollinen ratkaisu saapui poliisille viimein vuonna 1962. Poliisi sai tuolloin nimettömän tunnustuksen kirjeen muodossa. Perpignanilaiseksi lääkäriksi itsensä esittelevä anonyymi tunnustaja aloitti kirjeensä seuraavasti:

"Herra komissaario,
En tiedä saatteko tämän kirjeen. Ehkä se ennen sitä heitetään hullun tekosina roskiin, ja niin olisi ehkä parasta. Muistatte ehkä Laetitia Toureaux'n murhan, joka tapahtui Porte de Charentonissa, metrossa, 16. toukokuuta 1937. Minä olen Laetitia Toureaux'n murhaaja."

Kirjeessään anonyymi kuvasi olleensa tapahtuma-aikaan nuori ja komea. Vastikään Perpignanista Pariisiin saapuneen opiskelijan leveä maalaismurre aiheutti kuitenkin nuorissa pariisilaisneitosissa lähinnä ivallista riemua. Tunnustaja kirjoitti kohdanneensa Laetitian Pariisin yöelämässä ja rakastuneensa tähän päätäpahkaa. Pari tapasi joitain kertoja, mutta Laetitia kohteli tunnustajaa lähinnä äidillisesti. Intohimoisen rakastunut nuori mies ei kestänyt sitä, että joutui jakamaan Laetitian muiden miesten kanssa.

Kohua herättäneestä murhamysteeristä on kirjoitettu mm. tämä kirja.

Tunnustuksessaan mies kertoo hankkineensa käsiinsä pelastushenkilöstölle tarkoitetun erikoisavaimen, jonka avulla hän kulki vaunusta toiseen. Vaunun vaihto onnistui muilta matkustajilta huomaamatta tavallisten matkustajien noustessa ja laskeutuessa asemalla.

Emme luultavasti koskaan saa tietää, onko kyseinen kirje totta vai hullun hourailuja. Kaunis Laetitia Yolanda Toureaux on joka tapauksessa haudattu perheensä hautaan Thiais'n hautausmaalle Pariisin esikaupunkialueelle. 

Ja tarina kertoo, että yksinäisen punahiuksisen neidon voi nähdä vaeltamassa yhä Pariisin metron käytävillä, Porte de Charentonin tienoilla...

Porte de Charentonin metroasema nykyään. Kuva: Greenski

Lähteinä mm. L'express, Paris unplugged ja Paris zigzag

Katseemme kohtasivat metrossa

En ole ehkä maailman romanttishenkisin, mutta tämä mustavalkoinen lyhytelokuva osui suoraan johonkin hermoon. Vaikka on ihan utopistista esittää, että pariisitar muka hymyilisi ja vielä metrossa! Ja vaikka mustavalkoinen filmi on selvästi valittu siksi, että virtsatahrat ja muu saasta ei erotu niin selvästi. Ja vaikka kyseessä on vain Pariisin liikennelaitoksen promoelokuva...

Ehkä joku niistä miljoonista Pariisin metroon päivittäin ahtautujista oikeasti kokee siellä noin taianomaisia hetkiä?



Jos ihan oikeasti katseesi on kohdannut kanssamatkustajan katseen Pariisin metrossa, eikä katseeseesi vastannut ollut pelottavaa ahdistelijatyyppiä, vaan pikemminkin mielenkiintoinen tapaus, niin aina voit kokeilla onneasi näille satunnaisesti metrossa kohdatuille tarkoitetulla kontaktisivustolla. Sivustolla voit etsiä sitä-jonka-kanssa-katseet-väkijoukossa-kohtasivat. Tai ehkä joku jo etsii sinua?

http://www.croisedanslemetro.com/

P.S.
Ellei syksyn tuloa ole vielä oivaltanut putoavista lehdistä ja hyistyvästä säästä, sen huomaa viimeistään meidän talossa siitä, että hissiin ilmestyy tämä kuvan lappunen. Siinä voivat asukkaat demokratian hengessä äänestää, laitetaanko talon lämmitys päälle vai ei. Kyllä-puolue näyttäisi olevan johdolla...

Junailusta

Perjantaina istuimme olohuoneessa ja löpisimme niitä näitä. Tv mölisi taustahälynä, kunnes alitajunta rekisteröi sieltä mölinästä sanat juna ja onnettomuus ja kuolonuhrit ja Pariisi. Löpinämme katkesi kuin veitsellä leikaten ja minulta lipsahti epäuskoinen "Meeeerde...".

Kaatuneista junavaunuista tuli elävästi mieleen muinainen Jyväskylän junaonnettomuus. Ajoin silloin julkisilla onnettomuuspaikan ohi ja inhosin ylikulkusillalle kokoontuneita pällistelijöitä. Raatokärpäset!

Ranskan junaonnettomuudessa ohikulkijat eivät kuulemma edes tyytyneet pällistelemään. Lähteestä riippuen 15 - 30 paikallista lähiönuorta nimittäin intoontui juuri onnettomuuden jälkeen paikalle ryöstelemään uhrien tavaroita. Kun avustustöissä olleet palomiehet pyrkivät estämään, he saivat kivisateen niskaansa. Joku kumautti avustamassa ollutta lääkäriä ja vei tämän älypuhelimen. 

Minulta meni hetkeksi usko ihmisyyteen.

Myöhemmin paikalla avustaneen Punaisen Ristin edustajat kielsivät mitään ryöstelyä tapahtuneen. Mutta joku oli silti kuulusteltavana puhelimen ryöstöstä. Oliko tarina väärinkäsitystä vai keksittyä vai mitä lienee sattunut? (Lisää täällä)

Tämä onnettomuus melkein liippaa läheltä siksikin, että minulla on junalippu kyseiselle rataosuudelle. Matkaan lähden tänä aamuna. Junani näillä näkymin ei ole peruutettu, mutta se liikennöi poikkeuksellista reittiä. Mikä tarkoittaa, että matka-aika venyy tavanomaisen 4 tunnin sijaan reiluksi seitsemäksi tunniksi. Toivoa sopii, että ilmastointi pelaa.

La Rochellen rautatieasemalla

Ennen junaan nousua liput pitää leimata tällaisessa härvelissä. Paitsi jos ne ovat netistä tulostettuja.

Koskapa minulla ei ole tulostinta, tulostan liput asemalla ennen lähtöä tällaisesta härvelistä. Mukaan tarvitsen tilausvahvistuksen mukana saamani koodin ja pankkikortin, jolla liput maksoin.

Laite puhuu jopa useita eri kieliä.

P.S. En tiedä koska pääsen jälleen koneelle, mutta olen ajastanut kuluvalle viikolle pari huisin jännää postausta.

Pariisin pupu

Lomissa on sekin hyvä puoli, että kotiin palatessa sitä näkee omaa arkeakin vähän aikaa hieman uusin silmin.

Kuten vaikka erään pupuhahmon, johon törmään lähes päivittäin. 

Kuva: Yann Caradec

Kyseessä on Lapin du métro parisien, eli Pariisin metrossa esiintyvä kanihahmo. Olin kyseistä jäniseläintä tuijotellut jo vuosia lähes päivittäin. Hajamielisesti olen muiden aatosten lomassa hämmästellyt pöljää pupua. Miksi se on pinkki? Ja pupu? Ja pukeutunut keltaiseen urheiluasuun? Ja miksi ihmeessä se sinuttelee minua? 

Nyt, lomaltapaluukriisin kourissa, päätin sitten selvitellä vastauksia näihin polttaviin kysymyksiin.

Ensinnäkin, metrokani oli alkujaan ruskea. 

Kuva: Jguidon

Tämä hiukan Beatrix Potter -henkinen pupu punaisissa haalareissaan kehitettiin 1970-luvun lopulla varoittamaan lapsia metron ovien riskeistä. Koska kohderyhmänä olivat lapset, kani luonnollisesti sinutteli. Hahmoksi valkoitui kani, sillä se on RATP:n edustajan mukaan lapsenomainen hahmo, koska silläkin on "taipumus juosta vähän päättömästi paikasta toiseen". 

Ultracoolilla 1980-luvulla RATP ilmeisesti koki haalaripukuisen pupun hieman turhan nössöksi ja epätrendikkääksi. Niin sai alkunsa nykyinen vaaleanpunainen hahmo. Nykyisellä jänöllä on kuulemma keski-ikäisen ukon nimi, Serge. Nimi juontuu loogisesti siitä, että eräs Serge-niminen heppu piirsi tämän pinkin version kanista vuonna 1986. Vuosiluku ehkä selittää jänösen pinkkiä sävyä ja jännää asuvalintaa.

Kyseisestä pitkäkorvasta on näköjään kiinnostunut lisäkseni joku muukin. Sergellä on nimittäin Facebookissa yli 180 000 fania. Kävi myös ilmi, että Serge-kanille on pyhitetty oma nettisivusto, Lapindumetro.fr. 

Vuosien saatossa Sergestä on tullut osa pariisilaista folklorea. Siitä on tehty varmasti satoja väännöksiä, joista iso osa tuntuu syystä tai toisesta liittyvän Serge-paran genitaalialueisiin. Tässä muutama esimerkki sieltä kiltemmästä päästä:

Vasemmalla tuttu RATP:n varoitusteksti. Oikealla paljastetaan, ettei tämä ollut edes ensimmäinen kerta, kun kani käpälänsä oven väliin jätti.

Tämä kyltti varoittaa, että liian monen tunkiessa samaan metroon, metrossa tulee ahdasta.

"Varo vaaleanpunaista, keltaiseen kimonoon pukeutunutta kania, joka lyö ovia metrossa."

Serge pääsi myös aikoinaan Jackass-sketsiin:

Monsieur Lapin par TOLF

Luntaa tulvillaaaaan...

Eilen illalla koko TF1:n iltauutislähetys kertoi lumesta. Tai taisi siinä Vatikaani jossain vähän vilahtaa, mutta muuten aiheena oli lumi ja sen vaikutukset. Täällä nimittäin lähes kesäisen viikonlopun (+ 16 'C ja aurinkoa) satoi lunta oikein kunnolla.

Ja olihan niitä vaikutuksia. Kesärenkailla luistelevat paikalliset peltikolaroivat tai jumivat moottoriteiden ruuhkissa. Ruuhkia syntyi Pariisiin ja esikaupunkialueelle 200 kilometrin verran. Pariisissa moni päätti olla kaukaa viisas ja kulkea oman auton sijaan julkisilla. Paitsi että bussit eivät nekään kulkeneet ja raitiovaunuillakin oli ongelmia, joten tavallista suurempi massa pyrki metroihin. Ja sitten metroillekin tuli teknisiä ongelmia. Yleensä kohtuullisen väljällä linjalla 8 ainakin sai jonottaa kaukana portaissa, että pääsisi edes laiturille asti. Koska jonosta ei nähnyt laiturin valotauluja, joku kysyi edellä olevalta rikkinäinen puhelin -tyyppisesti, koska seuraava metro kulkisi. Kysymys eteni tyypiltä toiselle laiturille asti ja hetken päästä palautui vastaus: 16 minuuttia. Melko paljon, kun normaali tiheys on pari minuuttia. Siinä vaiheessa lähdin etsimään vaihtoehtoista kulkuvälinettä. Kaaosta hallitakseen SNCF pyysi Pariisissa ja esikaupunkialueilla asuvia jäämään kotiin ja olemaan käyttämättä julkista liikennettä.  

RATP:n mukaan linjalla 8 ei näköjään ollut ongelmia.

Vuoden 2010 lumikaaokseen (josta kirjoitin täällä) verrattuna erona oli se, ettei Pariisin ympäristön moottoriteitä tällä kertaa suljettu, mutta junat sen sijaan takkusivat. Lumi ei koetellut ainoastaan Pariisia, vaan koko Pohjois-Ranskaa. Normandiassa väki joutui viettämään vuorokauden lumen saartamassa junassa ja niin edespäin. Kuvia Normandian siperialaistunnelmista voi kurkistaa Maryn blogista.

Tänään ei sada lunta, vaan paistaa aurinko keväthangille. Ehkä se tästä?

Kuvia näpsiessäni joku täti-ihminen pysähtyi viereeni: "Eikö olekin kaunista! Nyt kyllä kannattaa kuvata!". Päällimmäinen tunteeni ei kyllä ollut kauneuden ihastelu, vaan kammotus. Mutta äkkiäkös tuo tuosta sulaa...?

Lehtikioski sulki ovensa kesken päivän.

Terassilla oli hiljaista.

Osterikauppiaskin oli laittanut pillit pussiin.

Lohdukkeeksi ostin mini-Carambareja. Carambareissa ehkä parasta ovat puujalkavitsit, joita kääreistä löytyy. Suomenkielinen puujalkavarastoni on ehtymätön, mutta ranskankielisiin kaipaan aina välillä tukea. Näillä Carambareista löytyneillä "helmillä" on sitten mukava viihdyttää ranskankielistä lähipiiriä. Yksi oli helppo kääntää suomeksikin: "Mitä lehmä tekee radiolla?" ; "Kuuntelee muusiikkia!". He. He. He.

Huomaa kuvausjärjestely ja sommittelu. Nopeasti karkin nappaava käsi tuo liikettä staattiseen kuvaan. Tai jotain.

Piruja Pariisissa....

Paluu Pariisin arkeen tapahtui eilen. Saatoin suomalaisvieraat lentoasemalle taksilla, jolla ehtii meiltä lentokentälle kätevästi kehätien kautta yleensä parissa kymmenessä minuutissa. Eilen aamulla kehätietä halvautti muutama onnettomuus, joten aikaa kului tuplasti. Ennen lähtöä olimme tarkastaneet liikennetilanteen, mutta onnettomuudet eivät tule kello kaulassa (ja muita suomalaisia pahaa aavistavia sananlaskuja).

Vieraat hyvästeltyäni harkitsin lentoasemalla paluuvaihtoehtoja. Taksin radiosta olin kuullut, että B-linjan RER-juna ei kulkenut Charles de Gaullen lentoaseman ja Pariisin väliä; työntekijät yllättivät matkailijat yllätyslakolla. Taksimatkan hinnan pelkäsin kohoavan turhan korkeaksi tukkoisella moottoritiellä ja junalakko oli kasvattanut taksijononkin nälkävuoden pituiseksi. Opéralle kulkevia Roissybusseja sen sijaan vilahteli asemalla tiuhaan tahtiin. Niinpä ostin naistenlehden* lukemiseksi ja istahdin Roissybus-jonon jatkoksi. 

Noin 45 minuutin lehteilyä ja neljää bussijonon ohitse ajanutta bussia myöhemmin havahduin. Pitäisikö minun nyt nousta tästä ja etsiä vaihtoehtoinen liikenneväline kohti Pariisia? Jonossa ihmiset kirosivat ranskalaisia noin kymmenellä eri kielellä (ks. postauksen nokkela otsikko). Joku pysäytti ohitsemme ajaneen paikallisbussin kuskin, joka kertoi Roissybussin liittyneen lakkoon.

powered by Fotopedia

Hajamielisesti pyörittelin mielessäni vaihtoehtoja. Jos lakko kestäisi pitkään, olisi parasta toimia heti: lentokoneet tuuppasivat asemalle jatkuvalla syötöllä lisää ihmisiä, jotka pyrkivät kohti Pariisia. Ikävä kyllä infoa oli vaikeasti saatavilla. Pysäyttämäni lentoaseman henkilökunnan edustajat eivät tienneet tilanteesta sen enempää kuin minäkään. Eräskin pahoitteli kohteliaasti tilannetta ja totesi sitten epädramaattisesti virnistäen: "Vous êtes dans la merde !".

Tässä vaiheessa nettiliittymällä varustettu puhelin olisi ollut kätevä. Sen sijaan yritin soittaa miehekkeelle sorvin ääreen, josko hän olisi löytänyt jotain avittavia lisätietoja netistä. Sorvi esti miestä vastaamasta puhelimeen.

powered by Fotopedia

Taapersin sitten terminaalissa 2 sijaitsevalle RER-asemalle siinä toivossa, että kohtaisin jonkun asiasta jotain tietävän - tai että edes näyttöruuduilta liikenisi lisätietoa. Näyttöruuduilta ei irronnut kuitenkaan minkäänlaisia lisätietoja eikä henkilökuntaakaan näkynyt. Asemalla ajelehti sen sijaan eksyneen ja epätietoisen näköisiä turisteja. Ranskankielisistä kuulutuksista ilmeni, että junayhteydet Pariisiin olivat täysin poikki. Tässä vaiheessa tarrasin jonkun ohikulkevan, stressaantuneen näköisen lippumyyjän hihaan, joka kertoi kuulleensa, että liikenteen pitäisi normalisoitua "fin de matinée". Kello oli tässä vaiheessa 11 ja olin viettänyt kentällä parisen tuntia.

CDG:llä. Kuva: nimimerkki Uggboy

En uskaltanut jäädä paikalle odottamaan ihmettä tapahtuvaksi, vaan taivalsin takaisin kohti bussipysäkkejä; kuulutuksessa oli kehotettu matkaamaan Pariisiin busseilla nro 350 tai nro 351. Minulla oli tuuria matkassa: Roissy-bussin pysäkillä odotteli bussi nro 351, jonka määränpää oli itäisessä Pariisissa sijaitseva Nation. Bussi oli puolityhjä, vaikka laiturilla seisoskeli hyvinkin satakunta ihmistä. Ilmeisesti epätietoiset matkailijat eivät uskaltaneet nousta outoon kohteeseen matkaavaan bussiin. Todellisuudessa tällaisessa tilanteessa ( = jumissa jossain lähiössä) mikä tahansa metroverkon alueelle matkaava liikenneväline on hyvä valinta. 

Bussikuski oli kuitenkin helisemässä - hänkään ei ollut varautunut lakkoon ja linjansa poikkeukselliseen suosioon. Jossain vaiheessa kuljettajalta loppuivat kertaliput - niitä tarvittiin matkalle CDG - Pariisi periaatteessa kolme - ja kuljettaja kehotti loppuja jonottajia vain nousemaan kyytiin ilman lippua. Kun auto oli täytetty, kuski huikkasi poikkeavansa ennen lähtöä vessassa. Minä jatkoin naistenlehden lueskelua takapenkillä, hilpeän ja rehevän mama african ja ikkunaruudun väliin puristuneena. 

Kun liikkeelle sitten päästiin, matka sujui varsin sutjakasti, sillä bussi ajoi poikkeuksellisesti suoraan Pariisiin. Jossain vaiheessa kuskin avuksi mukaan noussut RATP:n edustaja huikkasi meille kyytiläisille ranskaksi, oliko joku jäämässä Gallienilla vai matkattaisiinko suoraan Nationille. Nolostelevana suomalaisena en ehkä olisi kehdannut koko bussia kierrättää Gallienilla ihan vain itseni vuoksi, mutta onnekseni rouva vieressäni huikkasi jäävänsä kyydistä Gallienin asemalla. 

Harvoinpa metroon päästessäni olen ollut yhtä tyytyväinen kuin tuolloin Gallienin asemalla linjan 3 kyytiin noustessani. Jos "lentäen olisit jo perillä", niin metrolla minä puolestani olen jo puoliksi kotona.



*Kuluneella viikolla naistenlehdistä opittua:

Glamourin shokkiuutinen: Naiset "eivät enää" pukeudu miehiä miellyttääkseen, vaan päättävät pukeutumisestaan ihan itse! (Glamour nro 103 oct 2012).

Grazian muotijutussa "Trendivaatteita pikkurahalla" esitellään mm. American Vintagen neule (130 euroa) ja  Tara Jarmonin housut (180 euroa). Ilmeisesti kaikki, mikä ei ole suoranaisesti luksusmerkkihintaista, on sitten suorastaan ihanan halpaa?  (Grazia 14. - 20. 9. 2012).

Marie Claire: Herrat eivät pidäkään vaaleaveriköistä, ainakaan mitenkään erityisesti. Jostain syystä tätä riemu-uutista hehkutetaan säännöllisesti ranskalaisissa naistenlehdissä (Marie Claire nro 722 oct 2012).

Benicio Del Torolla on ollut mustat silmänaluset jo lukioiässä. Tämä uutinen koskettaa minua henkilökohtaisesti sekä Benicion että mustien silmänalusten vuoksi  (Marie Claire nro 722 oct 2012).