maanantai 27. helmikuuta 2012

Mustia, valkoisia ja mustavalkoisia

Viime yönä mustavalkoinen (lähes) mykkäelokuva The Artist teki Oscar-historiaa: kyseessä oli ensimmäinen ei-anglosaksinen elokuva, joka sai parhaan elokuvan Oscarin. Elokuvan miespääosaa näytellyt Jean Dujardin sai niin ikään roolistaan Oscarin.



Jean Dujardin on sympaattinen tyyppi, joka rajallisen englannintaitonsa vuoksi tosin tuskin ponnistaa Oscarista huolimatta Hollywoodiin.

Dujardin on ranskalaisyleisölle tuttu pienistä parisuhde-elämää kuvaavista komediapätkistä, joissa hän näyttelee tosielämän vaimonsa, Alexandra Lamyn, kanssa. Pätkät eivät ehkä ole mitään huutonaurua aiheuttavan hauskoja, mutta kutkuttavaa katsottavaa kuitenkin, ennen kaikkea näyttelijöiden loistavan keskinäisen kemian ansiosta.

Kannattaa vilkaista vaikkei ranskaa osaisikaan. Allekirjoittanut tunnistaa (valitettavasti) itsensä varsinkin kohdasta 3:23:



The Artist on toki pärjännyt myös kotirintamalla. Viime perjantaina jaettiin Ranskan Oscarit eli Césarit, joista The Artist niitti muiden muassa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen palkinnon.

Satunnaiselle tarkkailijalle viime vuoden ranskalainen elokuvailmiö ei kuitenkaan ollut The Artist vaan tositarinaan perustuva Intouchables.

Elokuvassa varakas mutta halvaantunut yläluokkainen ranskalaismies palkkaa henkilökohtaiseksi avustajakseen juuri vankilasta vapautuneen, lähiöstä lähtöisin olevan nuorenmiehen. Hyväntuulinen elokuva innosti ranskalaiset elokuvateattereihin ennennäkemättömällä tavalla: vuonna 2011 elokuvissa kävi enemmän katsojia kuin kertaakaan sitten vuoden 1967.  Vasta marraskuun alussa teattereihin tullut Intouchable houkutteli 16 miljoonaa elokuvakävijää. Tulos on huima, jos sitä vertaa muihin hittielokuviin, kuten viimeisin Harry Potter (6,5 miljoonaa), Black Swan (2,6 miljoonaa) tai vaikkapa The Artist (1,5 miljoonaa).



Etenkin koomikkona tunnettu Omar Sy tekee elokuvassa huikean roolisuorituksen. Hetken aikaa kaikki televisiotoimittajista poliitikkoihin tuntuivat puhuvan Intouchablesta ja siitä, kuinka tämä esteitä ylittävästä ystävyydestä ja erilaisuuden kunnioittamisesta kertova elokuva oli yksi niistä, joka kaikkien pitäisi nähdä.


Sitten mäjähti märkä rätti vasten ranskalaisten elokuvakasvoja: amerikkalaiset kriitikot Varietysta Huffington Postiin arvioivat Intouchablesin rasistiseksi elokuvaksi. Varietyn kriitikko Jay Weissberg lataa: 


"Ranskalaiset Eric Toledano ja Olivier Nakache eivät koskaan ole olleet tunnettuja hienotunteisuudestaan, mutta he eivät ole koskaan tehneet yhtä loukkaavaa elokuvaa kuin "Intouchables", joka flirttailee sellaisella Uncle Tom -tyyppisellä rasismilla, jonka toivoisi iäksi jättäneen amerikkalaiset valkokankaat".


Rasismisyytteet kuulostivat suomalaiskorviini ensikuulemalta niin oudolta, että nauroin ääneen. Edelleen olen sitä mieltä, että ne kertovat enemmän amerikkalaisen yhteiskunnan traumoista kuin elokuvasta itsestään. Kyllä, Omar Sy on mustaihoinen. Henkilö, jota hän elokuvassa esittää, oli tosielämässä algerialaistaustainen. Varietyn kriitikon mukaan tämä on paljastava yksityiskohta. Valitettavasti yhdysvaltalainen kriitikko itse pelkistää tässä Omar Syn pelkästään rotunsa edustajaksi. Ranskalaisyleisölle Omar Sy on koomikko ja näyttelijä, joka edustaa ihonvärinsä sijaan pikemminkin mahdollisuutta nousta lähiöiden huonoista lähtökohdista koko kansan rakastamaksi näyttelijäksi. 


Arabeihin ja mustiin kohdistuu Ranskassa varmasti ennakkoluuloja. Toisin kuin Varietyn kriitikko omista taustoistaan johtuen olettaa, mustia ei Ranskassa nähdä minään erityisenä alaluokkana. Enemmän arkipäivän ennakkoluuloja kohdistuu pohjoisafrikkalaisiin ja muslimeihin. Yleisesti ennakkoluulot kohdistuvat vähän kaikkiin köyhissä lähiöissä asuviin, olivatpa nämä ihonväriltään mitä hyvänsä.


Amerikkalaiskriitikot ei pidä Omar Syn kuplivasta roolihahmosta, sillä se kuvastaa heidän omia ennakkoluulojaan. Vaikuttaa siltä, että kriitikot itse haluavat mustien näyttelevän vain tietynlaisia rooleja, mieluiten vakavia lakimiehiä tai presidenttejä.


Kuvaavaa on, ettei Omar Syn rooli herättänyt negatiivisia tunteita ranskalaisten mustien joukossa, vaan "stereotypioihin" reagoivat amerikkalaiset valkoihoiset toimittajat, jotka ovat harjaantuneet tunnistamaan rasismia - mutta sortuvat tässä rasismibongauksessaan tulkitsemaan asioita ja ilmiöitä oman kulttuurisen kontekstinsa kautta.


Oscareita kahminutta The Artist -elokuvaa en ole nähnyt, mutta se oli varmasti amerikkalaisille kriitikoille poliittisen korrektiutensa ja hollywoodilaisen aihepiirinsä ansiosta huomattavasti Intouchables-elokuvaa helpompi nieltävä. Näyttelijätkin olivat valkoihoisia, luojan kiitos!

5 kommenttia:

  1. Hieno leffa-analyysi, niin totta kuin vain olla voi. Minäkään en ole The Artistia vielä nähnyt, enkä tiedä tulenko sitä edes katsomaan, mutta Intouchablesin kävin katsomassa heti kun pystyin. Se on ranskalainen elokuva parhaimmillaan.

    Oscareissa oli myös kisaamassa elokuva "Piiat", joka on sovitettu Kathryn Stockett'in loistavasta saman nimisestä romaanista. Siinä kuvataan mustien kotiapulaisten elämää rikkaiden valkoihoisten perheissä. Jos Intouchables oli amerikkalais kriitikkojen mielestä rasistista ennakkoluuloa täynnä, niin entä sitten Piiat-elokuva? Nyt en kyllä ymmärrä. Tosiaan tulee mieleen, että joistain asioista ei joissain piireissä yksinkertaisesti haluta kuulla puhuttavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Näiden kriitikoiden näkökulmasta elokuvissa mustat saavat esiintyä tietynlaisissa rooleissa. Piiat oli ilmeisesti ok, koska siinä mustat apulaiset olivat tietyssä historiallisessa kontekstissa. Ja Omar Sy ärsytti, koska hänellä oli hersyvä nauru ja roolihahmolla ei ollut ranskalaisen aateliston tapoja. Kai. ;)

      Poista
  2. Intouchable on hauskuutensa lisäksi tosi koskettava elokuva. Valitettavasti kielitaitoni ei riittänyt läheskään kaikkien repliikkien ymmärtämiseen, mutta elokuva juonen ja lämpimän ystävyyden ymmärsin. Filmin koskettavuutta lisäsi se, että lähinaapurimme on neliraajahalvaantunut, myös puhekyky on mennyt. Katsoin filmiä ikään kuin naapurimme silmin. Pidin myös filmin kauniista pianomusiikista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin elokuvassa käsiteltiin vammaisuutta mukavasti huumorin kautta. Ja minäkin pidin kovasti musiikista. Osa huumorista oli universaalia tilannehuumoria, mutta osa oli ainakin osittain kulttuurisidonnaista, kuten "pas de bras pas de chocolat" -vitsi...

      Poista
    2. Linkki uudestaan: http://fr.wikipedia.org/wiki/Pas_de_bras,_pas_de_chocolat

      Poista

Kiitos kommentistasi. Kommentit ovat tämän blogin suola. Ja pippuri. Ja sokeri.