Pariisin pupu

Lomissa on sekin hyvä puoli, että kotiin palatessa sitä näkee omaa arkeakin vähän aikaa hieman uusin silmin.

Kuten vaikka erään pupuhahmon, johon törmään lähes päivittäin. 

Kuva: Yann Caradec

Kyseessä on Lapin du métro parisien, eli Pariisin metrossa esiintyvä kanihahmo. Olin kyseistä jäniseläintä tuijotellut jo vuosia lähes päivittäin. Hajamielisesti olen muiden aatosten lomassa hämmästellyt pöljää pupua. Miksi se on pinkki? Ja pupu? Ja pukeutunut keltaiseen urheiluasuun? Ja miksi ihmeessä se sinuttelee minua? 

Nyt, lomaltapaluukriisin kourissa, päätin sitten selvitellä vastauksia näihin polttaviin kysymyksiin.

Ensinnäkin, metrokani oli alkujaan ruskea. 

Kuva: Jguidon

Tämä hiukan Beatrix Potter -henkinen pupu punaisissa haalareissaan kehitettiin 1970-luvun lopulla varoittamaan lapsia metron ovien riskeistä. Koska kohderyhmänä olivat lapset, kani luonnollisesti sinutteli. Hahmoksi valkoitui kani, sillä se on RATP:n edustajan mukaan lapsenomainen hahmo, koska silläkin on "taipumus juosta vähän päättömästi paikasta toiseen". 

Ultracoolilla 1980-luvulla RATP ilmeisesti koki haalaripukuisen pupun hieman turhan nössöksi ja epätrendikkääksi. Niin sai alkunsa nykyinen vaaleanpunainen hahmo. Nykyisellä jänöllä on kuulemma keski-ikäisen ukon nimi, Serge. Nimi juontuu loogisesti siitä, että eräs Serge-niminen heppu piirsi tämän pinkin version kanista vuonna 1986. Vuosiluku ehkä selittää jänösen pinkkiä sävyä ja jännää asuvalintaa.

Kyseisestä pitkäkorvasta on näköjään kiinnostunut lisäkseni joku muukin. Sergellä on nimittäin Facebookissa yli 180 000 fania. Kävi myös ilmi, että Serge-kanille on pyhitetty oma nettisivusto, Lapindumetro.fr. 

Vuosien saatossa Sergestä on tullut osa pariisilaista folklorea. Siitä on tehty varmasti satoja väännöksiä, joista iso osa tuntuu syystä tai toisesta liittyvän Serge-paran genitaalialueisiin. Tässä muutama esimerkki sieltä kiltemmästä päästä:

Vasemmalla tuttu RATP:n varoitusteksti. Oikealla paljastetaan, ettei tämä ollut edes ensimmäinen kerta, kun kani käpälänsä oven väliin jätti.

Tämä kyltti varoittaa, että liian monen tunkiessa samaan metroon, metrossa tulee ahdasta.

"Varo vaaleanpunaista, keltaiseen kimonoon pukeutunutta kania, joka lyö ovia metrossa."

Serge pääsi myös aikoinaan Jackass-sketsiin:

Monsieur Lapin par TOLF

Terveisiä kesäisestä Suomesta

Hiljaiselo on johtunut Suomen-lomasta ympäri Etelä-Suomea. Loma ja sitä myöten hiljaisuuskin jatkunevat vielä ainakin muutaman tovin. 

Onneksi ehdin nauttia muutaman päivän kunnon kesäkeleistä, vaikka nyt lämpö onkin muutamana päivänä laskeutunut alle maagisen kahdenkympin rajan.

Jännä huomio kesäsuomalaisista: suomalainen pukeutuu kalenterin mukaan. Kun minä värjöttelen kaulahuivissa ja nahkatakissa, muut hilluvat shortseissa ja t-paidoissa.

Kultaa ja puuteroituja peruukkeja

Onko kiehtovampaa ja ennen kaikkea ranskalaisempaa aikakautta kuin 1700-luku valtavine peruukkeineen, syväänuurrettuine kaula-aukkoineen ja rokokookiekuroineen? Minä en ainakaan heti keksi. Koska pieni aikamatkailu tekee hyvää, poimin Normandian Maryn blogista vinkin ja pujahdin hälisevältä Marais'lta Cognacq-Jayn museon uumeniin.

Museo sijaitsee Hôtel de Dononissa, 1500-luvulla rakennetussa kaupunkikartanossa, joka on kiehtova pytkini jo itsessään. Edustaa kuulemma klassista ranskalaista renessanssia.

Museon sisäpihaa.

Maalattuja kattohirsiä

Museo on saanut nimensä pariisilaiselta yrittäjäpariskunnalta, Ernest Cognacqilta ja Marie-Louise Jaylta. Ernest aloitti uransa kauppaamalla sateenvarjoja sillalla, Marie-Louise myyjättärenä. Sinnikkäällä työllä pari päätyi avamaan maineikkaan La Samaritaine -tavaratalon ja kartuttamaan huisin omaisuuden.

Ernest ja Marie-Louise jäivät lapsettomiksi, joten johonkin ylimääräistä aikaa ja rahaa oli tuhlattava. 1800-luvun lopulla, lähes kuusikymppisenä, upporikkaana miehenä, Ernest päätti ryhtyä keräilijäksi. Kuoltuaan Ernest sitten testamenttasi keräilemänsä 1700-luvun taiteen Pariisin kaupungille.

Härski äijä kurkistelee ompelupöydän ääreen uinahtaneen neitokaisen tissejä. Mutta onpa neitosella luonnottoman pieni jalka!

Muotivärinä kulta.

Tästä tuli mieleen Pip Studio.

Suosittelen museota kaikille 1700-luvun taiteesta kiinnostuneille. Selitystekstejä ei juuri tainnut englanniksi olla, mutta enpä tullut niitä juuri ranskaksikaan lukeneeksi, nautin vain kauniista esineistä. Ilmaisesta sisäänpääsystä huolimatta museo on hiljainen, mikä on tervetullutta vaihtelua liian suuren osan elämästään Pariisin jonoissa viettäneelle. 

Erityisplussaa mukavasta henkilökunnasta. Liekö museovahdin homma hiljaisessa museossa vähän tylsää, mutta kaikki vahdit tervehtivät ja useampi heitti muutaman smalltalk-henkisen sanan. Oli kuin olisi ollut vieraisilla tavallista museota intiimimmässä tilassa, mutta ei ahdistavalla, vaan kodikkaalla tavalla.

Ranskalaisia kasvatusmetodeja 1700-luvulta.

Tämä minimandoliini oli itse asiassa taskukello.

Tässä nuuskarasia pin up -kuvituksella.

Tämän lasisen nuuskarasia kylkeen oli koristeltu kaikenlaisia ihanan naisellisia kukerruksia. Kuten viuhka, lintu ja silitysrauta.

Museon viehkoon puutarhaan on käynti Ruotsi-instituutin vierestä, osoitteesta 9, rue Payenne.

Musée Cognacq-Jay
8, rue Elzévir
Metro: Saint Paul, Chemin vert