Digiä Lapissa ja Pariisissa

"Onnittelut teille, jotka katsotte tätä lähetystä. Se nimittäin tarkoittaa, että TV-yhteytenne toimii ongelmitta”, tervehti pirteä aamu-tv:n täti kuluneella viikolla. Näihin toimittajan loogisiin sanoihin oli syynä digi-tv. Ranskassa ollaan nimittäin siirtymässä viimein digitaalisiin lähetyksiin asteittain tämän vuoden aikana. 8.3. vuorossa oli Île de Francen seutu, johon Pariisikin kuuluu.

Digilähetyksiin siirtyminen ei ole täällä näkynyt yhtä suurina kampanjoina kuin Suomessa vuonna 2007. Toisaalta muutos ei esimerkiksi meillä vaatinut minkäänlaisia toimenpiteitä, sillä televisiolähetys tulee internetin kautta. Googlen ystävällisellä avustuksella löysin jopa kampanjasivuston, jossa trikolorin sinisessä ja punaisessa hehkuvat herttaiset tv-laatikot kertovat halukkaille lisätietoja.

Digi-tv tarjoaa mainion sillan, jota myöten tämän blogin aasi voi köpötellä kohti elokuvaelämyksiä. Lähes kuukausi sitten Pariisissa pyöri nimittäin suomalainen elokuva, Napapiirin sankarit, jossa metsästetään digiboksia pitkin öistä Lappia.

Elokuvaa esitettiin Pariisissa kahdeksassa eri teatterissa. Yllättävää kyllä, teatterit olivat suurien ketjujen teattereita, eivät pienen budjetin elokuviin erikoistuneita indie-teattereita. Ainostaan yksi teattereista esitti dubattua versiota, muissa leffa pyöri alkuperäisversiona. Dubbaus kuulosti netistä löytämieni pätkien perusteella varsin kohtuulliselta, vaikka alkuperäisversion murre katosikin dubbauksessa yleisranskan jalkoihin.

Ongelmana elokuvassa ei silti ollut niinkään kieli, vaan kulttuuriset viittaukset, jotka kerta kaikkiaan eivät käänny suomalaisuutta tuntemattomille. Kuten nimimerkki alexdu12220 toteaa ranskalaisen allocine.fr-elokuvasivuston keskustelussa: ”Miten itsemurhille voidaan nauraa? Jääkiekko ei voisi vähempää kiinnostaa!” 

Toinen ongelma oli elokuvan ranskalaisen levittäjän älynväläys: elokuvan nimen ”ranskannos” muotoon ”Very Cold Trip”. Nimi jäljittelee amerikkalaisen ”Hangover”-elokuvan nimeä, joka syystä tai toisesta oli väännetty Ranskassa muotoon ”Very Bad Trip”. Tästä syystä suuri osa ranskalaisista joko luuli, että kyseessä oli kyseisen elokuvan jatko-osa, tai että elokuvan tekijät olivat ehdoin tahdoin halunneet matkia kyseistä amerikkalaiskomediaa. Tarpeetonta lienee sanoa, että näillä elokuvilla ei ole mitään tekemistä keskenään, niin juonen kuin tekijöidenkään suhteen.

Osin edellä mainituista syistä erilaiset elokuvafoorumit pursusivat negatiivisia ranskalaiskommentteja, mutta ranskalaisten huumorintajun rajat tuntevana päätin mennä testaaman elokuvan tasoa omin silmin.

Jo oikean salin löytäminen oli haaste: popcornit ostettuani tajusin, ettei leffaa oltu listattu teatterin ohjelmistossa, vaikka lipuissa luki selvästi Montparnasse ja saman ketjun teatteri. Henkilökunnan avuliaan neuvonnan ansiosta löysin itseni hetken kuluttua kulman takana sijaitsevan teatterin maan alla sijaitsevasta salista, jota värisytti muutamien minuuttien välein ohi kulkeva metro. Parinsadan hengen salissa oli arviolta parikymmentä katsojaa, joista valtaosa oli sulloutunut takariville.

Elokuvaelämystä säesti kaikuva hiljaisuus. Syystä tai toisesta hiljaisuus aiheutti minussa hysteerisen vastareaktion, joten hihitin lähes läpi elokuvan silmät vettä valuen. Katsomon jäätävä hiljaisuus katkesi ainoastaan kahdesti. Ensin jonkun nauraessa ääneen, kun päähenkilöistä se pullea juuttui vatsastaan ikkunaan. Toinen kerta oli, kun elokuvan päähenkilöiden moottorikelkka hajoaa jäälle, ja päähenkilö alkaa pohtia itsemurhaa vaihtoehtona. Edessämme istunut herra sai tällöin ilmeisesti tarpeekseen itsemurhista tai talvesta tai suomalaisista tai pimeästä, sillä hän ärähti jotain epäselvää ja ryntäsi salista puolijuoksua.

En tiedä, olisinko lähtenyt katsomaan elokuvaa Suomessa, tuskinpa. Näin ulkosuomalaisena suomalaisen kulttuurin vientiä haluaa kuitenkin tukea kaikin tavoin. Sitä paitsi, puolitoista tuntia lumista kaamosta, mustaa huumoria ja suomenkieltä oli ihanan raikas tuulahdus. Revontulten loimu ja pakkashangen ratina seurasivat minua vielä pitkään astuttuani teatterin ovista Montparnassen vilinään. Sillä hetkellä kiinnostukseni ranskalaisten elokuva-arvioihin oli yhtä vähäistä kuin auringonpaiste Utsjoella joulukuussa.