Yola

Anoppilassa meitä odotti yllätys. Miekkonen arvasi ihan itse mistä oli kyse, minulle taas hienoiset vinkit eivät riittäneet.

Vinkki numero yksi: olohuoneen ikkunoissa oli omituisia tähmiä noin metrin korkeudella.

Vinkki numero kaksi: olohuoneen ovella oli reilun metrin korkuinen portti. 

"Luuletteko ihan tosissaan, että tuo pidättelee kissoja? Nehän menevät heittämällä yli", naureskelimme miekkosen kanssa.

Vinkki numero kolme: Pihanurmi oli paikoin myllätty kuravelliksi.

Vinkki numero neljä: Kysäisin miekkosen äidiltä, mitä hänen ruokkimilleen naapurin navettakissoille kuuluu. 

"Ne eivät enää tule meidän pihalle", miekkosen äiti huokaisi. "Ai miksi ihmeessä?", ihmettelin.
"Näet kohta..."

Vinkki numero viisi: Olivatko miekkosen vanhemmat hurahtaneet vanhoilla päivillään koripalloon ja...öh...kenkien pureskeluun?

Vinkki numero kuusi: Kissat eivät pitäneet näkemästään. Doris pörhisteli ja murisi kuin pieni terrieri ja Nemo jäykisteli pakovalmiina kuvan kenguruasennossa ennen kuin viuhtaisi kaappikelloon piiloon.

Kyllä vaan, anoppilaan oli hankittu koira! Kun miekkosen vanhempien keltainen labradorinnoutajauros jouduttiin joitain vuosia sitten lopettamaan syöpäkasvainten vuoksi suhteellisen nuorena, nämä päättivät olla enää hankkimatta koiraa, olihan heillä molemmilla ikääkin jo yli 70 vuotta. Koiran kokoista koloa he yrittivät sitten paikkailla muiden muassa hankkimalla akvaarion ja ruokkimalla naapurin navettakissoja.

"Hei, olen Yola-koira ja rakastan sinua aivan mahdottomasti!"

Haikailua jatkui viime tammikuuhun, jolloin he kohtasivat kohtalonsa, pirteän Yola-koiran.

Yolan löysi alunperin itse asiassa naapuri, joka kiinnitti huomiota metsätiellä päivästä toiseen kyyhöttävään mustaan koiraan. Aluksi naapuri ajatteli, että koira oli kytketty, kun se pysytteli niin samassa paikassa. Kävi ilmi, ettei koira ollut kytketty, vaan se oli viettänyt lähes kuukauden ihan yksin metsässä. Ilmeisesti se oli hylätty autosta kyseiseen paikkaan metsätiellä. Uskollisesti se siinä sitten odotteli isäntäänsä tai emäntäänsä, joka ei koskaan palannut.

Naapuri otti koiran hoiviinsa ja ilmoitteli löytökoirasta, mutta kukaan ei sitä kaivannut. Naapuri ei koiraa voinut pitää, sillä hänen oma koiransa ei kaivannut uusia tulokkaita reviirille. Tässä vaiheessa miekkosen vanhemmat kävivät tutustumassa hauveliin, joka vei ihmisrakkaana ja sydämellisenä yksilönä heidän sydämensä siltä istumalta.

Kirsu.

Uusi isäntä ja emäntä veivät koirulin eläinlääkärille, joka arvioi narttukoiran olevan noin vuoden ikäinen. Rotucocktailiksi eläinlääkäri arvioi labradorinnoutajaa ja bordercollieta, mikä täsmäisi aika hyvin paitsi ulkonäköön, myös koiran energisen kilttiin mutta älykkääseen luonteeseen.

Eläinlääkäri arvioi koirulin hammaskaluston perusteella Yolan noin yksivuotiaaksi. Nyt on tämä koira rokotettu, madotettu ja sirutettu. Ja painoakin on kertynyt uudessa kodissa jo muutama kilo.

Ainoa ongelma Yolan kanssa on, että se rähisee ohiajaville autoille. Miekkosen vanhemmat epäilevät koiran haikailevan sen auton perään, jonka kyydistä se aikoinaan hylättiin. Itse epäilen osasyyksi sitä, että nuorella, työkoirasuvuista siinneellä koiralla on paljon ylimääräistä energiaa. Miekkosen isän mielestä koirien "käskyttäminen" on niiden ahdistelua. Onneksi pääsimme näyttämään, miten paljon Yola nautti päästessään lähipellolle noutamaan lelua ja miten nopeasti se oppi pinkomaan luokse käskystä. Tämä koira tarvitsee paitsi hurjasti liikuntaa, myös aivotyöskentelyä. Miekkosen isä ei meitä "lapsia" tässä asiassa kuuntele, mutta toivottavasti he hankkivat luokseen asiantuntijan, jonka suusta tämäkin tieto kuulostaa heti vakuuttavammalta... 

"Squirrel!"

"Heitäjo!Heitäjo!Heitäjo!"

Miekkosen vanhemmat jättivät kertomatta perheenlisäyksestä meille, sillä he pelkäsivät meidän jättävän kissoinemme tulematta kylään. Onneksi anoppilassa on lääniä mellastaa koiralle ja kissoille ilman, että niitä tarvitsee laittaa samaan tilaan. Kuten yllä olevasta kuvasta käy ilmi, kissoissamme jo tämä ikkunan kautta tapahtunut ensikohtaaminen koiraotuksen kanssa aiheutti suurta pöyristystä. Erityisesti Doris selvästi hämmästeli, että kuka kumma hankkii moisia elukoita nurkkiinsa?!

Laukkati laukkati.

"Tässä mä teen vaikutuksen ohi kulkeviin autoihin ja takapihan sarvipäihin haukahtelemalla kumeasti."

"Lenkeillä vedän kovasti, kun minulla on niin kiire haistaa ja kokea ihan kaikki. En silti rähise tai jahtaile eläimiä enkä korvaani lotkauta naapurin räksyttäville koiruuksille."

"Annan mielelläni pusuja ja tykkään kovasti paijaamisesta!"

"Tässä on paras paikka, isäntäni vieressä. Jos mahdollista, köllistyn nokosille jalkojen päälle."

Akvaariossa on puolensa, mutta ei se tietysti ihan koiraa korvaa. Ainakaan koiraihmiselle.

Yolalle kävi lopulta hyvin, mutta minulla eivät riitä järki eivätkä tunteet ymmärtämään ihmistä, joka hylkää lemmikkinsä metsään. Ja kuitenkin näitä heitteillejättäjiä tuntuu riittävän, myös Suomessa.