torstai 29. maaliskuuta 2012

Nemo



Kuva otettu 2.5.2009  © Iwan Gabowitch

Lukuisilla Pariisin kuluneilla seinillä seikkailee hattupäinen, musta mieshahmo, usein seuranaan musta kissa ja kädessään sateenvarjo.


Kuva otettu 3.10.2010 (Quai de Jemmapes, 10. kaupunginosa). © Aurélien Michaud

Mustanpuhuvan miehen takana on nimimerkki Nemo, kuusikymppinen pariisilaistaiteilija, joka saa jokapäiväisen leipänsä IT-alalta. Nemo on luonut perinteisesti taidettaan 20. kaupunginosan Bellevillen ja Ménilmontant'n kortteleiden seiniin, mutta kuten oheisista kuvista käy ilmi, mustahahmoisen miehen kuviin voi nykyisin törmätä eri puolilla Pariisia.



Kuva otettu 9.4.2011 (rue Edouard Quénu, 5. kaupunginosa) © Aurélien Michaud

Nimimerkkinsä mukaisesti Nemo haluaa pysytellä anonyyminä. Hän ei juuri anna haastatteluja eikä halua tulla kuvatuksi töidensä äärellä.


Kuva otettu 23.4.2011 (Sorbonne, 5. kaupunginosa). ©Aurélien Michaud

Internetin syövereistä on kuitenkin löydettävissä 1990-luvulla tehty ja sittemmin useasti lainattu haastattelu, jossa hän kuvaa taidettaan seuraavasti (allekirjoittaneen vapaasti kääntämänä):

"Haluan luoda korttelin ihmisten kanssa tuttavuussuhteen. Näyttää heille, etteivät työni ole aggressiivisia. On totta, että kadulle meneminen ja itsensä ilmaiseminen näin, luvatta, on määritelmällisesti väkivaltaista. Teen töitäni päiväsaikaan, sillä en halua joutua poliisien kanssa vaikeuksiin. Ne (poliisit) saapuvat paikalle, kulkevat ohi ja antavat minun jatkaa rauhassa. En sotke ihmisten seiniä, sotken tuhoon tuomittuja seiniä! Toivoisin korttelin ihmisten tulkitsevan töitäni mahdollisimman monipuolisesti. Jos he esittävät minulle kysymyksiä, keskustelen heidän kanssaan."


Kuva otettu 25.4.2011 (rue du Moulin des Prés, 13. kaupunginosa). © Aurélien Michaud

"Jään 20. kaupunginosaan, en kestä bulevardeja. Olen asunut täällä 20 vuotta. Tunnen ulkoa ahkeran Ménilmontant'n sekä Bellevillen, hauskanpidon ja kaupankäynnin alueen. Kun on ensin tehty töitä Ménilmontant'n korttelissa, mennään lasilliselle ja pelaamaan erä petankkia Bellevilleen, juhlimaan Bellevillen kabareisiin ja teattereihin."


Kuva otettu 23.1.2010 (Salpêtrière-Austerlitz, 13. kaupunginosa)  © Tangi Bertin

Kuva otettu 24.3.2009 (Buttes-Chaumont, 19. kaupunginosa).  ©Aurélien Michaud

Nemon taidetta voi ihailla vaikkapa hänen töilleen pyhitetyssä Flickr-ryhmässä:
http://www.flickr.com/groups/nemo_art/pool/

Lisää Nemosta (ranskaksi, mutta mukana myös kuvia):
http://www.lapanse.com/pages/graffitis/carnets_de_nemo/carnets_de_nemo.html
http://www.fuegin.com/artiste-du-jour-nemo/

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Amalyan ääni

Kuten olen jo ehtinyt paljastaa, olen auttamaton tosi-tv-fani. Siksi riemulla ei ollut rajoja, kun Ranskassa alkoi muutama viikko sitten paikallisversio The Voice -formaatista: The Voice - la plus belle voix.

Formaatin hieno puoli on se, että esikarsinnoissa ne surkeimmat on jo karsittu, joten katsojan ei tarvitse kärsiä Idols-tyyppisestä myötähäpeästä. Minua myös miellyttää formaatissa se, että tuomarit tekevät ensimmäisen karsinnan pelkän äänen perusteella, näkemättä laulajaa. Näin vältytään myös Idolsista tutuilta "Sä olet ihan poptähden näkönen!" -valintaperusteilta.

Tottahan minulla on jo suosikkikin, Amalya. Oman subjektiivisen ja erittäin asiantuntemattoman näkemykseni mukaan hänen versionsa Set Fire to the Rain -kappaleesta oli alkuperäistä parempi.

Chair de poule !

Valitan pitkähköä mainospätkää videon alussa, mutta video on näkemisen/kuulemisen arvoinen.

Ellei yllä oleva video näy, tässä Youtube-versio:


Amalya valitsi kaikista tuomareista valmentajakseen Jeniferin, joka itsekin ponnisti aikoinaan tähteyteen tosi-tv-laulukilpailun kautta. Jenifer voitti nimittäin Ranskan Star Academyn vuonna 2001.

Kolmekymppisen Jeniferin ura on kaikista Voice-valmentajista selvästi lyhyin, mutta kuka tietää, ehkä tosi-tv-tausta auttaa valmentamisessa?

The Voicen valmentaja Jenifer. © Bureau233 / TF1

Amalya pääsi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa viime lauantaina, ja ottelu oli yllättävän tiukka; Survivor oli kuin mittatilaustyönä valittu vastaottelijalle Angelle, eikä Amalyan ääni kuulostanut yhtä vaivattoman ylivoimaiselta kuin karsintakierroksella.


Tässä Youtube-versio duosta Angen kanssa:

Amalyassa kiehtoo kuitenkin äänen lisäksi aitous, herkkyys ja sydämellinen luonnonlapsen persoona. Mutta onko hän riittävän kovapintainen viihdetaiteilijaksi?

Päivitys: Youtube-versiot esityksistä lisätty.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Poskisuudelmia - des bises

Pohjoismaiseen kanssakäymiseen tottuneelle eräs ranskalaisen kulttuurin ahdistavimmista piirteistä oli ensialkuun tietysti poskisuudelma. Suukotella nyt ventovieraita! Keskellä päivää! Selvin päin!



Pääsin tutustumaan toden teolla tähän tapaan kymmenisen vuotta sitten (herrajumalakunaikamenee), nuorena ja terhakkaana Erasmus-opiskelijana Bordeaux'ssa. Vähiin päin kaikki tuntuivat moiskivan toisiaan opiskelupiireissä. Joidenkin kohdalla tapa tuntui alkukankeuden jälkeen hauskalta; Johnny Deppin näköisten poikien poskia on ihan kiva sipaista omalla poskella, siis ihan vaan tervehtimismielessä tietenkin. Toisten kanssa oli vähän tukalampaa. Luulen, että se aina vuohenjuustolta löyhkännyt nuorimies arvasi viimeistään muutaman kuukauden jälkeen, etten oikeasti sairastanut tarttuvaa tautia. En vain saanut keksittyä muutakaan tekosyytä poskisuudelmien välttämiseksi.

Sittemmin poskisuuteloista on tullut minulle, sosiaalisesti kankealle suomalaiselle, ihan luonteva osa sosiaalista kanssakäymistä. Poskisuutelen paikallisia kavereita ja heidän kavereitaan, kun heidät minulle esitellään, yleensä myös miehen sukulaisia. Työpaikoilla ei kokemukseni mukaan yleensä poskisuudella, vaan pikemminkin kätellään. Tämä on toki paikkakohtaista, mutta en suosittele kenellekään ranskalaisen pomon tervehtimistä huulet pitkällä ensimmäisenä työpäivänä.



Kuinka tämä suutelointi sitten käytännössä tapahtuu? Linkin takana odottavalla videolla kaikenlaisten tapakysymysten taituri Kaarina Suonperä tietää myös oikeaoppisen poskisuudelman salat. Suonperän neuvot näyttävät mukavan yksinkertaisilta ja loogisilta. Jossain päin maailmaa ne varmasti toimivatkin, mutta Ranskassa ei mikään ole näin yksinkertaista, saati sitten loogista:

1. "Aloite naisella"
Periaatteessa asia on toki näin, mutta tietyissä tilanteissa sosiaaliset suhteet ja poliittinen korrektius vaativat poskisuutelemaan, vaikkei juuri sillä hetkellä tai juuri sitä henkilöä niin haluaisikaan.

Vinkki: Aina toimiva keino välttää epätoivottu poskisuutelu on huudahtaa poskeasi lähestyvän huuliparin omistajalle "Je suis malade !". Huomaa, että tätä käyttäessäsi sinun tulee välttää poskisuutelua myös muiden saman seurueen jäsenten kanssa.

2. "Noudata ortodoksista tapaa: 3 suudelmaa, järjestyksessä oikea, vasen, oikea."
Tämä kultainen sääntö kuulostaa ihanalta, mutta ei päde Ranskassa. Sekuläärit katolilaiset eivät ortodoksien tavoista ole kuulleetkaan. Suudelmien määrä Ranskassa riippuu osittain alueesta. Itse olen tähän asti kuvitellut, että etelämpänä suudellaan useampia kertoja ja kiireiset pariisilaiset saattavat tyytyä jopa yhteen.

Näköjään olin väärässä. Combien de bises -sivustolle on nimittäin kerätty kävijöiden ilmoitusten perusteella tilastotietoa poskisuudelmien lukumäärästä ja aloittavasta poskesta alueittain. Kummastakaan ei näytä olevan selvää konsensusta missään. Siksi turvallisinta on tyytyä kahteen suudelmaan.

Aloittavan posken suhteen on syytä seurata rauhallisesti vastapuolen liikkeitä ja tarjota sitä poskea, jota kohti hänen huulensa tuntuvat pyrkivän. Mikään ei nimittäin ole tukalampaa, kuin tähdätä vastapuolen kanssa vastakkaiseen poskeen, ja sitten viime hetkellä yrittää välttää huulet vasten huulia -kosketus.
Poskisuudelmien määrä alueittain Combien de bises -sivuston mukaan


3. "Älä päästä ilmoille kuuluvaa smack-äännähdystä"
Suonperä pitää muiskausääntä rahvaanomaisena, mutta kokemukseni mukaan yli 90 % moiskuttelijoista moiskuttaa ääneen. Itse moiskin yleensä ääneen, äänettömät poskisuutelijat vaikuttavat minusta hieman teennäisiltä.

4. "Suudelmassa vain posket koskettavat kevyesti, suudeltavan poskea ei missään tapauksessa kosketa huulilla."
Normaalielämässä asia on toki näin. Toivoisin, että tämä tieto olisi saavuttanut myös ne kaikki maalaispapat, jotka vuosien saatossa poskiani ovat sylki roiskuen moiskineet.

Tämä ei ole oikeaoppinen poskisuudelma.


5. "Poskisuudelma ei ole seksuaalinen teko, vaan tervehtimistä."
Tätä ranskalaisetkin mielellään toistelevat. Tottumattomasta poskisuudelma tuntuu ehkä turhan intiimiltä, mutta moni ranskalainen on minulle sanonut, että heistä pohjoismainen halailukulttuuri tuntuu oudolta, siinähän vartalo koskettaa vastapuolta huomattavasti enemmän.

Vaikka poskisuuteleminen ei ehkä ole seksuaalista, se ei kuitenkaan ole sukupuolineutraalia. Naiset poskisuutelevat toisiaan ja naiset poskisuutelevat miehiä. Miehet eivät kuitenkaan yleensä poskisuutele toisiaan, poikkeuksena erityistilanteet, saman perheen jäsenet ja Ranskan tietyt alueet. 

Lopuksi pieni video ranskalaisista poskisuudelmista. Tunnistan itseni erityisesti kohdasta 1:30.







sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Sunnuntaihetkiä puistossa - Buttes-Chaumont


Aurinko helli tänään Pariisia ja puistot täyttyivät ihmisistä. Niin myös 19. kaupunginosassa sijaitseva Buttes-Chaumont, joka on Pariisin 5. suurin viheralue.

Buttes-Chaumont on n. 24 hehtaarin puistoalue, jossa törmää turistimassojen sijaan vapaa-ajastaan nauttiviin pariisilaisiin. Lapsiperheiden ja lenkkeilijöiden ohella puisto näyttää olevan nuorehkon, hieman boheemin väen suosiossa.


Vuoden 1867 maailmannäyttelyn aikana vihittyyn puistoon houkuttelevat vehreyden lisäksi mm. järvi, erilaiset ravintolat, kalliot ja sillat. Korkeuserojen ansiosta puistossa pääsee nauttimaan hienoista näkymistä kohti alla levittäytyvää Pariisia.


























Kuinka pääset tänne:
Metro: Buttes-Chaumont / Pyrénées

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Jour du macaron

Eilen vietettiin seitsemättä vuotuista macaronpäivää. Koska olen tapani mukaan myöhässä, vietän omaa macaronpäivääni tänään.


Macaronpäivän tarkoituksena on paitsi juhlia tätä herkkua, myös kerätä varoja johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen. Tänä vuonna keräyskohteena oli autistijärjestö Autistes sans Frontières. Macaronpäivään osallistuvat leipomot lahjoittivat hyväntekeväisyyslahjoitusta vastaan asiakkaalle macaronin.

Macaronpäivän isä on sokerileipureiden Picassoksi liikanimetty Pierre Hermé, jonka macaronit ovat niitä maailman parhaita. On kaiketi pariisilaistumisen oire, että minusta on kuoriutunut varsinainen macaronsnobi, joka ei enää muiden macaroneja mielellään syökään. Paitsi jos tarjotaan, tietysti. ;)

Juhlapäivän kunniaksi Pierre Hermé paljasti haastattelussa joitain ajatuksiaan näistä pikkuherkuista:

- Vaikka Hermé on käyttänyt uudenlaisia macaronimakuja rakentaessaan ainesosina mm. yrttejä, balsamiviinietikkaa, hanhenmaksaa, oliiviöljyä ja sahramia, hän ei sanojensa mukaan koskaan tule tekemään kokonaan suolaista macaronia.

- Laadukas macaron eroaa keskinkertaisesta ylivertaisten raaka-aineiden ansiosta. Kaikkein parhaissa on rapea kuori, mutta pehmyt sisus.

Pierre Hermé neuvoo myös, miten macaronit ovat parhaimmillaan: ei liian kylmänä, seuranaan vain lasillinen vettä tai japanilaista vihreää Sencha-teetä.

Bon appetit !

tiistai 20. maaliskuuta 2012

French lover

Mitä yhteistä on Halle Berryllä, Madonnalla, Natalie Portmanilla, Dita von Teesellä, Katy Perryllä ja Sofia Coppolalla?

Aivan. Otsikkohan sen jo paljasti: ranskalainen miesystävä.

Ja mitä minulla nyt on? Identiteettikriisi. Olen kaikki nämä vuodet ollut tietämättäni hipsteri! Kotonani on asunut ranskis, ennen kuin se oli trendikästä!



Ranskalaiset itse vaalivat mielellään myyttiä ranskalaisesta rakastajasta ja ranskalaisessa juorumediassa nämä Hollywood-tähtösten suhteet on otettu riemuiten vastaan, pönkittäväthän ne mukavasti tätä legendaa.

Paris Match uskoo "ranskalaisen latinomiehen" (kyllä, ranskalaiset pitävät itseään latinoina) vahvuudeksi amerikkalaisilla parisuhdemarkkinoilla deittailukäsitteen puuttumisen ranskalaisesta kulttuurista. Amerikkalaisessa kulttuurissa tyttö kuuluu syöttää ja juottaa ravintolassa ja viedä elokuviin, ennen kuin ehkä mahdollisesti voidaan edetä sänkypuuhiin. "Ranskalaiset ja eteläeurooppalaiset yleensä ovat suorempia, he voivat mennä sänkyyn ensimmäisenä iltana ja puhua jälkikäteen, jos sille on tarvetta", Paris Matchin toimittaja kirjoittaa.

Pohjoismaisesta näkökulmasta tämä kuulostaa hassulta. Olen elänyt käsityksessä, että yleensä juuri eteläeurooppalaiset vaativat lämmittelyä ja romantiikka, pragmaattiset pohjoismaiset tuppaavat toimimaan ensin ja puhumaan sitten. Paris Matchin logiikalla Hollywoodissa jylläisivät pohjoismaiset, jylhät suoran toiminnan viikingit.



Juorusivusto Public.fr listaa tarkemmin ranskalaismiesten vahvuuksia, joita innostuin sitten vuorostani analysoimaan:
1. "Ihana aksentti ja ranska, tuo rakkauden kieli". 
No jaa, klassista sössöttävää ranskalaisaksenttia en osaa pitää suomalaista ralliaksenttia seksikkäämpänä. Ranska sen sijaan kuulemma toimii, varsinkin jos kuulija ei kieltä ymmärrä. Olen kuullut näiltä urhoilta itseltään lukemattomia tarinoita, joissa naisia on kaadettu milloin lastenloruja latelemalla, milloin iskettävää itseään (hänen ymmärtämättään) nimittelemällä. Ja naiset kuulemma itse pyytävät "puhumaan vähän ranskaa, kun se on niin i-ha-na kieli".

2. "Ranskalaisten salaperäisyys"
Eksotiikka puree varmasti tässä, ranskattarille ranskalaisissa miehissä tuskin on mitään erityistä mystiikkaa, ainakaan normaalia Mars vs. Venus -dynamiikkaa enempää. Toki ranskalaisilla noin yleisesti ottaen on moniin muihin verrattuna kyky näyttää samanaikaisesti rosoiselta (lue: parin päivän sänki ja pörröinen tukka), mutta tyylikkäältä (lue: mustat vaatteet ja se iänikuinen kaulaliina).

3.  "Ranskalaiset ovat keksineet ranskalaisen suudelman"
Tämän tueksi ei valitettavasti taida olla olemassa mitään kummempaa tutkimustietoa, vaan nimitys juontuu ranskalaisten vanhasta maineesta intohimoisina ihmisinä. Ranskassa kielisuudelmaa ei tietenkään kutsuta ranskalaiseksi suudelmaksi, vaan puhutaan proosallisemmin vaikkapa lapion pyörittelystä (rouler une pelle). 


Keskimäärin eurooppalaisia puritaanisemman kulttuurin kasvatteina amerikkalaiset tietysti saattavat pitää ranskalaista jännittävän avomielisenä. Uskon, että tämä ranskalaisten rento maine on osaltaan viihdekulttuurin tuotosta; ranskalaisissa elokuvissa ja mainoksissa paljasta pintaa ei turhaan peitellä. 

Sen sijaan arkielämässä ranskalaiset ovat usein varsinaisia siveyden sipuleita pohjoismaisiin verrattuna. En nyt puhu mistään varsinaisista riettailuista, vaan suhtautumisesta alastomuuteen. Suomalaiselle alastomuus on luonnollisuutta, ranskalaiselle alastomuus vivahtaa seksiin. Siinä missä suomalainen ahtautuu mielellään pakarat paljaana kuumaan kopperoon lähimmäistensä kanssa, ranskalainen peittelee häveliäästi itseään viimeiseen asti, paitsi korkeintaan siltä kaikkein lähimmältään. 

Muistan ikuisesti erään nimeltämainitsemattoman ranskalaisen vävykokelasreppanan pakokauhun, kun suomalainen appikokelas ehdotti ensivisiitillä saunareissua suvun miesten kesken: "Rakas, teen mitä vaan vuoksesi, mutta tässä menee raja. Isäsi ja setiesi kanssa en mene samaan tilaan alasti!"



Kuka tietää, ehkä tähänkin pätee porttiteoria: aikansa miedon jänniä ranskiksia kokeiltuaan hollywoodilaiset siirtyvät amerikkalaisvinkkelistä vahvempaan jännään, suomalaismiehiin.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Les éclairs - Salamoita sunnuntaihin

Aamupäivällä havahduimme kadulta kaikuvan Bella Ciaon säveliin. 


Laulu lähti kourallisesta (ääri)vasemmistolaista Parti du Gauche -puoluetta sekä ranskalaisia kommunisteja edustavan presidenttiehdokas Jean-Luc Mélenchonin kannattajia. Kannattajat olivat matkalla Ranskan vallankumousta symboloivalle Bastille-aukiolle, jolla järjestettiin puolueen suurmielenosoitus Pariisin kommuunin alkamisen vuosipäivän kunniaksi. Iltaan asti jatkuva tapahtuma on kerännyt tiedotusvälineiden mukaan aukiolle kymmeniä tuhansia, järjestäjien mukaan yli 100 000 osallistujaa. Niin tai näin, Itä-Pariisin bussiliikenteen tämä manif' sai melko sekaisin.


Törmäsimme punalippuporukkaan uudelleen oikaistessamme päiväkävelyllä Père Lachaisen halki. Tällä kertaa laulu oli vaihtunut Kansainväliseen.


Tämän sunnuntain salamointi ei johdu kuitenkaan mielenosoituksista.

Éclair (“salama”) on nimittäin tuulihattutaikinasta valmistettu pitkänomainen leivonnainen, joka on perinteisesti täytetty kuohkealla suklaa-, kahvi- tai vaniljakreemillä. Leivonnaisen keksi 1800-luvun alussa Antonin Carême, joka modernisoi tuolloin duchesse (kreivitär) -nimellä tunnettua leivonnaista.


Ajankohtaisen näistä herkuista tekee käynnissä oleva kondiittorien La Quinzaine des Eclairs -kampanja.  Kampanjaan osallistuvat leipomo-konditoriat valmistavat 10.-25.3. perinteisten suklaan-, kahvin- tai vaniljanmakuisten éclair-leivonnaisten lisäksi kolmea uutta makua. Tämän vuoden kampanjamakuja ovat Mang'Abricot (mangoa ja aprikoosia), ChocoMarshmallow (suklaata ja vaahtokarkkia) sekä Pralinou (manteli-pähkinäkreemiä ja rapeaa pralinia). 

Ainoastaan leivonnaisen maku on määrätty, jokaisella kondiittorilla on vapaus tulkita reseptiä haluamallaan tavalla. 




Poikkesimme noutamassa "salamamme" eräästä 11. kaupunginosan leipomosta. Olisin mielelläni ostanut yhden éclairen joka makua, mutta tiskin takana hyörinyt rouva kertoi leipomon tulkitsevan kampanjaa niin, että kunkin kampanjaviikon aikana oli tarjolla yhtä makua.


Onneksemme käynnissä oli suklaa-vaahtokarkkiviikko.

Tarinan mukaan leivonnaisen nimi éclair tulee salamannopeudesta, jolla se katoaa herkkusuiden suuhun.
Ranskassa ennen 25.3. oleskelevat voivat etsiä lähimmän osallistuvan sokerileipurin kampanjan nettisivuilta: http://www.laquinzainedeseclairs.com/artisans-participants

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Montparnassen hautausmaa

Kevätaurinko ja 22 °C:n lämpötila hellivät tänään Pariisia. Ensimmäiset kukat uskaltautuvat silmuistaan ja terassit täyttyvät.




Mitä tehdä Pariisissa aurinkoisen lämpimänä perjantai-iltana?


Suunnataan tietysti hautausmaalle.


Vuonna 1824 avattu Cimetière du Montparnasse eli Montparnassen hautausmaa on Pariisin toiseksi suurin hautausmaa Père Lachaisen jälkeen. Tänne haudataan vuosittain tuhat vainajaa. Hautoja on yhteensä 35000, valtaosa niistä on perhehautoja.

Harmaiden ja synkkien hautakivien keskellä kohoaa yllättäen hilpeän värikäs kissahahmo.

Kuvanveistäjä Niki de Saint Phalle toteutti tämän kissahahmon kunnianosoitukseksi ystävälleen Ricardo Menonille.

Niki de Phallen ystävänsä hautakivelle lasista ja peilinkappaleista taiteilema lintu.

"Ystävälleni Jean-Jacquesille, linnulle, joka lensi pois liian varhain."

Linnun peilipinnasta heijastuvat viereiset hautapaadet, sinitaivas ja ohikulkijat.
Hautausmaan taustalla kohoaa 58 kerrosta ja 209 metriä korkea Montparnassen torni.



Montparnassen hautausmaan tunnetuimpien vainajien joukossa ovat Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre.


Ihailijat ovat peittäneet hautapaaden paitsi kukkasin, myös savukkein ja metrolipuin. Syy metrolippuihin on mysteeri.



"Upealla paikalla 15. kaupunginosan palvelujen läheisyydessä sijaitsevan klassisen pariisilaisasunnon ikkunasta avautuu viehättävä näkymä hautausmaalle."


Serge Gainsbourgin hauta suorastaan pursuaa ihailijoiden jättämiä muistoja.

Kaalinpäitä, muistosanoja, metrolippuja...

Suudelmin peitetty hautakivi. Metroliput lienevät kunnianosoitus Gainsbourgin säveltämälle Poinçonneur des Lilas -kappaleelle, joka kertoo metrolippujen rei'ittäjän monotonisesta elämästä.

Kuinka pääset tänne:
Osoite: 3, boulevard Edgar Quinet
Metro: Raspail