tiistai 5. huhtikuuta 2011

Kuvakulmia likaiseen maahanmuuttajaan

Ranskalaiset viranomaiset muistivat minua kirjeellä: terveysvakuutuskortistani puuttui passikuva. Liitteessä mainittiin joitain ehtoja kuvalle sekä vinkattiin, että kuvan voi ottaa joko metroasemien automaatissa tai kuvaajalla. En halunnut kuvaani bumerangina takaisin, joten päätin luottaa paikallisen ammattilaisen ammattitaitoon.



Poikkesin siis pikku kuvaamoon, joka sijaitsee värikkäässä 20. kaupunginosassa. Mainittakoon taustoitukseksi, että Bellevillen, Ménilmontant’n ja St. Fargeaun alueista muodostuvassa 20. kaupunginosassa on runsaasti maahanmuuttajataustaista väestöä. Vuonna 1999 yli 25 % kaupunginosan asujaimistosta oli syntynyt Manner-Ranskan ulkopuolella, ja tämän näkee myös katukuvassa.

Sisään astuessani minua tervehti hymyilevä kuvaaja, jonka alkuperän sijoitin piirteiden ja nimen perusteella mielessäni jonnekin Pohjois-Afrikkaan. Selvitin asiani, ja kuvaaja kehotti minua istumaan tuolille kun olisin valmis kuvattavaksi. Pöyhin hetken näön vuoksi hiuksiani peilin edessä, istahdin tuolille ja valmistauduin hymyilemään säteilevästi. Kuvaaja kohotti kameransa ja laski sen sitten alas.

”No mutta madame, pelottaako teitä?”

Änkytin jotain epäselvää siitä, kuinka ahdistuin kuvaustilanteista kameran väärälle puolelle joutuessani.

”Kuulkaa madame, tässä ei olla kuvaamassa mitään taidekuvaa. Kaunista tästä kuvasta ei tule kuitenkaan, joten voitte lopettaa jännittämisen.”



Syystä tai toisesta kuvaajan lakoninen huomautus sai minut rentoutumaan ja ruma mutta pakollinen kuva saatiin napsaistua.

Kuvan kehittymistä odotellessa pääsin sitten nauttimaan pienestä small talk –tuokiosta. Kuvaaja kyseli mistä päin herttainen aksenttini oli kotoisin ja vastauksen kuultuaan lateli pakolliset litaniat kauniista pohjoismaisesta luonnosta ja sitäkin kauniimmista pohjoismaisista naisista.

”Itse kävisin lomillani vain Pohjoismaissa ihailemassa kauniita naisia. Vaimo vain on eri mieltä, hän haluaa etelään ihailemaan italialaisia miehiä”, kuvaaja virnisti silmää iskien.

Naurahdin kohteliaasti ja myöntelin, että pohjoismaista luontoa tulee näin kevään korvalla ikävä. Kuvaaja nyökkäili ja kehui vähän lisää pohjoismaista valoisaa kesää ja ihmisten vähyyttä. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat:

”Mutta siellä ollaan kyllä menossa huonompaan suuntaan!”

”Ai miten niin?”, hämmästyin äkillistä muutosta.

”Ne maahanmuuttajat! Ne eivät osaa käyttäytyä!”

Suuni loksahti auki silkasta hämmennyksestä, enkä osannut todeta muuta kuin ”Ah..?”

Kuvaaja oli nähtävästi vasta pääsemässä vauhtiin: ”Ennen siellä oli niin puhdasta. Nyt siellä on melkein niin kuin täälläkin. Roskia kadulla!”
Yritin naurahtaa, mutta ei auttanut.

”Teidän pitää sanoa niille ei! Täällä on nyt saastaista, kun ei osattu sanoa ajoissa ei!”

Tilanne oli absurdi: mitä ilmeisimmin pohjoisafrikkalaisperäinen asiakaspalvelija julisti juuri maahanmuuttajaksi toteamalleen asiakkaalle, kuinka maahanmuuttajat ovat lianneet Ranskan. Puolittain tuohtuneena, puolittain huvittuneena avasin suuni kysyäkseni tarkennusta siihen, kuinka esimerkiksi minä olin liannut Gallian ihanaista maaperää, mutta kuvaaja ehti jälleen ensin:

”Pohjoismaalaiset ovat siistejä. Kerran kävelimme vaimon kanssa asemalla Helsingissä. Vastaan tuli lihava ukko ympäripäissään. Vaimoni oikein kavahti pelosta kauemmas. Mutta tiedättekö mitä ukko teki? Tyhjensi oluttölkkinsä ja laittoi sen roskikseen. Roskikseen, voitteko kuvitella?”

Huomasin hetkeni tulleen:
”Toivottavasti metallinkeräykseen? Jätteiden lajittelu on kyllä Ranskassa Pohjoismaihin verrattuna vielä alkeellista”, totesin voitonriemuisena päästessäni vaihtamaan aihetta.

Kuvaaja katsoi minua pää kallellaan:
”Kyllä siihen vielä opitaan, kunhan maa pysyy siistinä… Katsos, kuvanne ovat valmiina. C’est bien vous madame?”