torstai 8. maaliskuuta 2012

Les idiots du village - Kylähullut

Jokaisessa kylässä on kylähullunsa. Pariisi on pohjimmiltaan reilun parin miljoonan ihmisen kylä, joka jakautuu pienempiin kyliin, kortteleihin, joissa jokaisessa on omat korttelihullunsa. Kuten Wikipedia tietää, "Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat kylän sosiaalisen yhteisön normistosta." Kylähulluus ei siis välttämättä ole varsinaista mielenhäiriötä ensinkään, vaan ainoastaan erilaista käyttäytymistä valtaväestöön nähden. 


Kun kylässä on yli kaksi miljoonaa asukasta, on poikkeavuuden määrittely hankalampaa, kuin kahdensadan asukkaan kylässä. Toisaalta vähintään puolet pariisilaisista täyttäisi keskimääräisessä suomalaiskylässä kylähullun määritelmän.

Kotikadullani Pariisissa asui muinoin tyylikkääseen jakkuun ja puolihameeseen pukeutunut rouva, jolla oli siisti meikki. Harmaat, pitkät hiukset oli tupeerattu hieman homssuisesti ja villeimmät suortuvat oli kiinnitetty ohimoille pinnein. Vuodesta toiseen rouva istui päivät pitkät yhdellä ja samalla penkillä. Kaukaa katsottuna saattoi kuvitella tyylikkään ranskalaisleidin pysähtyneen lepuuttamaan korkeakorkoisten saapikkaiden väsyttämiä jalkojaan.

Vaan kun rouvan ohitti, sai aina niskaansa sekavan ryöpyn Tintistä tutun kapteeni Haddockin tyylistä sadattelua ja outoja solvauksia. Ensimmäisellä kerralla hätkähdin ja melkein pelästyin. Vähitellen rouvan hahmoon kuitenkin tottui, ja rouvan käheät solvaukset alkoivat kuulostaa tervehdyksiltä.

Eräänä päivänä rouva sitten katosi. Viikosta toiseen etsin rouvaa katseellani hänen vakiopenkkiään lähestyessäni, mutta turhaan. Miettiessäni rouvan kohtaloa korttelissa asuvalle tuttavalle, hän väitti nähneensä tämän marketissa samanikäisen miehen kanssa, ostosten lomassa normaalisti rupatellen.

Mietin rouvan kohtaloa aina silloin tällöin edelleen. Kuka hän oli? Avohoitopotilas vai tylsistynyt kotirouva, joka vietti aikaansa naapurustoa trollaten? Veivätkö lapset äitinsä hoitoon vai lähtikö rouva miehensä kanssa maalle eläkepäivien viettoon?
Pariisin kaduilla ja metroissa ei voi olla törmäämättä makuupusseihin kääriytyneisiin kodittomiin. Kodittomuus ei tee kenestäkään vielä kylähullua, vaikka kylähulluus saattaa altistaa kodittomuudelle - ja kaiketi kodittomuus myös kylähulluudelle.

Anonyymien kodittomien massasta mieleeni on jäänyt kadulla Pasteur-instituuttia vastapäätä 15. kaupunginosassa majaillut harmaa, partasuinen mies. Tämä minulle nimetön koditon oli rakentanut kadunvarteen kotinsa: nuhjuista sohvaa peitti pieni telttakankaan tapainen suoja. Siellä mies makaili ja huuteli, lähinnä itselleen.

Koitti talvi ja kylmyys. Mies sairastui ja hänet vietiin sairaalaan. Kun miehelle tarjottiin paikkaa asuntolasta, hän tulistui: hänellähän oli jo koti, ja kotiinsa hän aikoi palata. Ja sen hän myös teki.

Hämmennyin, kun tajusin harmaan ukkelin palanneen kotisohvalleen. Suomalaisuuttani närkästyinkin: eikö  tuolle nyt mistään hoitopaikkaa löytynyt, kun kadulle pakotettiin. Tästä ranskalaiset vuorostaan hämmästyivät: Mitä hoitopaikkaa terve ja täysijärkiseksi todettu ihminen tarvitsee? Ei aikuista täysivaltaista ihmistä voi holhota hoitoon, oli tämä kuinka omalaatuinen hyvänsä. Kun hänellä ei ole kattoa päänsä päälle, hänellä on vapaus valita haluamansa paikka tähtitaivaan alla. Ja se paikka nyt sattui olemaan kadun varrella, Pasteur-instituuttia vastapäätä.


Vähitellen sen tajusin: harva meistä tulee koskaan olemaan yhtä vapaa kuin tuo harmaa koditon ukkeli. Niin hyvässä kuin pahassakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. Kommentit ovat tämän blogin suola. Ja pippuri. Ja sokeri.