Autoilua ja kyläjuoruja

Tuntuupa reissu jo liiankin kaukaiselta esihistorialta.

Pariisista lähdettäessä sää oli aurinkoinen, mutta ilma saasteista harmaana. Kehätie ei ollut erityisen ruuhkainen, mutta valotaulut kehottivat hiljentämään saasteiden vuoksi.

Etukäteen vähän pohdiskelin, millaisia reaktioita vuokra-auton espanjalaiset rekisterikilvet aiheuttavat kanssa-autoilijoissa. Hienoa kyllä, eivät aiheuttaneet mainittavaa reagointia. Paljon tukalammalta tuntuu autoilla pariisilaisilla kilvillä muualla Ranskassa (tai maalaiskilvillä kehätiellä).

Sen sijaan (saaste)pölypilvi heijasteli kauniisti tunneliin siivilöityvässä auringossa.

Ranskalaisautoilijat tuntuvat vuosikymmenessä huomattavasti rauhoittuneen, vai olenko vain itse tottunut täkäläiseen mentaliteettiin? Pahimmat vastaantulleet kaaharit ovat jo monella ajoreissulla olleet ulkomaalaisia; yllättävän usein muuten saksalaisia, hollantilaisia tai belgialaisia.

Muuten, jos tarkoituksenasi on suunnata Ranskaan kaahailemaan, pidä silmällä mustia Renault Méganeita. Tarina kertoo, että liikennepoliisin siviiliautot ovat kaikki sellaisia.

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen maisema näytti jo paitsi vehreältä, myös mukavan kumpuilevalta.

Mitä kauemmas Pariisi perjantaina taaksemme jäi, sitä helpommalta tuntui hengittää. Eikä syynä ollut ihan pelkästään saastepilvi. 

Jälleen kerran pohdimme ääneen, millaista elämä muualla olisi. Viihtyisimmekö maalla? Tai pienemmässä kaupungissa? Miekkosen mielestä ainoat toimivat vaihtoehdot olisivat joko jääminen Pariisin keskustaan tai muuttaminen ihan korpeen. Muut vaihtoehdot eivät kiinnostaneet. Minusta taas asuminen Lyonin tai vaikka Toulousen esikaupunkialueella olisi ihan kiinnostava ajatus. Mutta kuulemma siellä asuminen ei ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin Pariisin lähiöissä asuminen. Työmatkat ovat samanlaista taistelua ja kaupungit kasvavat kasvamistaan. Alue, joka vaikkapa Toulousen lähellä oli 10 vuotta sitten mukavan rauhallinen, on nyt jo ihan urbanisoitunut.

Ja vastaan alkoi körötellä kotoisasti traktoreita.

Matkamme määränpää oli trendikkäiden Alppien sijaan vähän maatiaisempi Keskiylänkö. 

Suosikkitienviittani Ranskassa: "Toutes directions" eli "Kaikki suunnat".

Tullen kaupungissa puut oli koristeltu samantyyppisillä neulegraffiteilla kuin viime jouluna Lahdessa. Lahdessa neuleet olivat koululaisten käsialaa, Tullessa neulegraffitit olivat mummeleiden kätösten tuottamia.

Tullen keskellä törröttää kamala kaupungin hallinnon torni, joka ei sovi ympäristöönsä arkkitehtonisesti ja on kaikkia muita rakennuksia huomattavasti korkeampi. Paikallinen Montparnassen torni?

Miehen vanhempien kotikylää ei tullut juuri tällä kertaa kuvailtua, mutta eipä siellä juuri mitään uutta ollutkaan. Kylän juorut kiersivät totuttuun tapaan, leipomon ja teurastamon kauppa-autot samoin. 

Postinkantaja sen sijaan kiersi lenkkiään entistä ripeämmin. Hänen lomaillessaan sijainen oli suorittanut postinjakoreitin 45 minuuttia nopeammin. Joku nyrpeä asiakas oli tämän kellottanut ja ottanut yhteyttä posteljoonin esimieheen. Nyt postinjakaja ei uskalla enää pysähtyä joka tupaan pastis-lasilliselle, sillä esimies puhalluttaa hänet kierroksen päätteeksi.

Ympyröidyt pläntit ovat lehmiä, aitoa limousin-karjaa. Tämän suurempaa kuvaa en niistä tällä reissulla tullut ottaneeksi. Tämäkin tuli auton ikkunasta näpsäistyä, siitä vino horisontti.

Hyvä tietysti puuttua autoilevan ammattilaisen alkoholinkäyttöön työtilanteessa. Aikaisemmin lasillisia kului työkierroksen aikana talosta toiseen piipahtaessa helposti kymmenkunta, vaikkei se posteljoonin käytöksestä näkynytkään kuin ehkä kevyenä nenän punehtumisena.

Toisaalta taas posteljoonin kulkuaikojen kellottaminen on asiakkailta suoranaista oman oksan sahaamista. Ensinnäkin minusta tunninkin heitto postinjaossa on niin pieni, etten huomaisi edes eroa. Toisekseen, tuolla harvaan asutulla maaseudulla valtaosa väestä on eläkeikäisiä. Lähes päivittäin piipahtava posteljooni on töidensä ohessa tuonut lääkkeitä tai seurannut muuten sivusilmällä mummojen ja pappojen kuntoa. Ja tarjoaapa kaupan päälle mukavaa jutusteluseuraa, eipä hänelle muuten aperitiiveja tarjoiltaisi.

Jäätelöbaarissa oli hiljaista.

"Kyllä kultaseni, totta kai tämä katu on kaksisuuntainen. Miten niin?"

Aurinkokello jätätti.

Tämä keväinen kukka näytti kaukaa ihan valkoiselta voikukalta. Läheltä sitten jo vähemmän jopa minun silmissäni.

Two dudes and a lady. 

Dordogne oli keväisen korkealla.

Terassi tyhjänä.