tiistai 8. tammikuuta 2013

Paratiisin lapset

"Vos gueules, on n'entend plus le pantomime !"
"Turpa kiinni, emme kuule pantomiimia!"


Tulin taskuja tyhjentäessäni huomanneeksi, että tivolimuseon sisäänpääsylipun kylkiäisinä saimme pääsylipun Cinémathèque Françaisessa esillä olevaan näyttelyyn, jonka aiheena on Les Enfants du Paradis eli Paratiisin lapset. Kyseessä on 1800-luvun Pariisiin sijoittuva, mutta miehitysaikana kuvattu ja vuonna 1945 valmistunut ranskalaisen elokuvan suuri klassikko.

Näyttelyyn en ole vielä ehtinyt, mutta koska se on vakaana aikomuksenani, päätin leffan kahlata läpi jo etukäteen. Aikaisemmin olin nähnyt tästä kolmetuntisesta melodraamaeepoksesta vain pätkiä, joten olihan tämmöinen aukko yleissivistyksessä paikattava.

Tällaiselle musiikkivideosukupolven kasvatille oli alkuun hieman haastellista päästä sisään rauhallisemman tarinankerronan rytmiin. Kun keskittyminen lopulta onnistui, tarina vei mukavasti mennessään, eikä aika käynytkään pitkäksi. Tosin ajanpuutteen vuoksi leffa piti katsoa muutamassa erässä.


"Paris est tout petit pour ceux qui s'aiment d'un aussi grand amour!" - Garance (ironisesti...)

Elokuvan henkilöhahmoja ovat kaikkien miesten jumaloima Garance (jota näytellyt Arletty oli kuvaushetkellä lähes viisikymppinen. Virkistävää!) sekä häneen tavalla tai toisella rakastuneet miehet: miimikko Baptiste (raivostuttava vässykkä!), näyttelijä Frédérick, varas Lacenaire ja aatelismies Edouard.





Sen enempää juonesta paljastamatta sanoisin, että kukaan henkilöhahmoista ei kyllä minusta oikeasti rakastanut toista. Joku kaipasi muusaa, toinen ihailijaa, kolmas hoivattavaa. Pääparikin oli lähinnä teinimäisesti etärakastunut omaan mielikuvaansa toisesta, ei todelliseen ihmiseen. Nathalie, elokuvan toinen naispäähahmo, huomauttaakin Garancelle, miten tämän on helppo olla utuisen etäinen rakkauden ja kaipuun kohde, mutta hänen itsensä on pitänyt yrittää rakastaa ja olla rakastettu joka päivä, arjessa. Mutta eipä se Nathalienkaan rakkaus mitenkään aidolta saati pyyteettömältä vaikuttanut; hän ei välittänyt rakkaudenkohteensa omista tunteista tuon taivaallista, tarkoituksena oli vain muokata sillä ns. rakkaudellaan tuota rakkaudenkohdetta omien toiveiden kaltaiseksi.





Nyt kun asiaa tarkemmin pohdin, miten minulle ei yhtäkkiä tule mieleen oikein mitään muutakaan elokuvaa, jossa kuvattaisiin oikeaa, pyyteetöntä ja neuvottelevaa rakkautta? Ei siis mitään lapsekasta pakkomiellehöyryilyä tai pinnallista himoilua

Ns. suurissa traagisissa rakkaustarinoissa pariskunnat yleensä tuskin tuntevat toisiaan, ennen kuin kuolo korjaa joko toisen tai jopa molemmat. Niin romanttiset komediat kuin kansansadutkin loppuvat viimeistään siihen, kun pari saa viimein toisensa ja "elää elämänsä onnellisina loppuun saakka". Lähimmäksi omaa mielikuvaani rakkaudesta päässevät näin äkkiä mietittynä Ellie ja Carl Pixarin ja Disneyn piirrossadussa. (*niisk*)

tayte
Tämä tässä on täytekuva.


Paratiisin lapsiin palaan vielä, jos ja kun pääsen vierailemaan miehitysajan Ranskassa tehdyistä filmauksista kertovaan Cinémathèquen näyttelyyn. Sitä odotellessa pari pienyä tarjousvinkkiä nyt tammikuulla Pariisissa (tai muualla Ranskassa) oleileville leffojen ystäville:

1. UGC ja Le Figaro tarjoavat 9. - 15.1.2013 kolmen euron tarjoushintaan elokuvanäytöksiä viime vuoden suosittuihin leffoihin. 

Tarjouksen lunastaakseen pitää esittää joko UGC:n kanta-asiakaskortti tai vaihtoehtoisesti Le Figaron kuponki (Le Figarossa 8. ja 12.1., Figaroscopessa 9.1., Figaro Magazinessa 11.1. ja Madame Figarossa 11.1. Mukana olevat teatterit, näytökset ja elokuvat täällä.

2. Gaumont Pathé puolestaan tarjoaa 9. - 15.1.2013 aktivoidun kanta-asiakaskorttinsa haltijoille elokuvanäytökset viidellä eurolla.

Kanta-asiakaskortti on maksuton, mutta tarjous ei koske mm. 3D-elokuvia tai ensi-iltoja. Lisätietoja täältä.

3. Télérama tarjoaa lehtiensä välissä 9.1. ja 16.1. passin, jonka avulla pääsee valikoituihin elokuvanäytöksiin kolmella eurolla 16. - 22.1.2013.

Mukana on 228 elokuvateatteria eri puolilla Ranskaa. Lisätietoja täältä.


11 kommenttia:

  1. Tuo Les enfants du Paradis on upea... Alkuun voi olla vaikea päästä vanhaan tunnelmaan, mutta sitten se vie mennessään. Etenkin ne miimikko-kohtaukset... Uskomatonta. Koko elämän kirjo, hyvässä ja pahassa... Toinen, missä on vähän samaa tunnelmaa, on Max Ophülsin La Ronde. Se musiikkikin on niin ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä upea elokuva, kestää varmasti useammankin katsomiskerran, saatanpa siksi hankkia DVD:n kotiin asti. Tykkäsin kovasti tunnelmasta ja tosiaan noista miimikkoesityksistä. Arletty oli myös mukavan elämää nähnyt, gretagarbomaisella tavalla, nykyisin päätähtöset kun pukkaavat usein olemaan joko teinipimuja tai ainakin botoksilla ja/tai leikkauksilla korjailtuja. :/

      Kuvauksetkin olivat kuulemma mm. ympäröineen sodan vuoksi erikoiset, toivottavasti näyttelyssä valotetaan tästäkin puolesta. Olen nimittäin lukenut kritiikkejä, joiden mukaan näyttely keskittyy lähinnä tekniseen puoleen. Saapi nähdä sitten.

      Tuo La Ronde onkin minulta vielä näkemättä, kiitos vinkistä!

      Poista
  2. Katsoin trailerin ja oli ehkä omituisin traileri ikinä - eihän tuosta saanut yhtään mitään käsitystä, mistä leffa varsinaisesti kertoo. Mutta minä olenkin tällainen 2000-luvun "juoni tiivistettynä traileriin ja yleensä loppukohtauskin näytetään"-trailereihin tottunut. :)

    Leffafestareilla näkyy aina välillä tosi hyviä Hollywoodin ulkopuolelta tulleita rakkauskuvauksia. Heittäisin tähän väliin parikin leffaa, mutta ei mitään muistikuvaa nimistä eikä googlettelukaan auttanut... Sen sijaan mieleen muistui Benjamin Button, joka onnistui hyvin elämän mittaisen rakkauden kuvaamisessa. Gone with the wind on pitänyt katsoa uudestaan vaikka kuinka pitkään, mutta jonkinlainen mielikuva olisi, että Rhettinkin rakkaus Scarlettia kohtaan oli aitoa niin kauan kuin se kesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, ja traileri on vielä amerikkalaisyleisölle kohdistettu uusiotraileri, joka on tehty uuden DVD-version kunniaksi. :D Mutta elokuva ei sinällään ollutkaan hollywoodilaisen tiivis, juonen ohella tärkeää ainakin omissa silmissäni oli myös tunnelma.

      Kyllähän niitä toisenlaisiakin rakkauskuvauksia varmasti on, mutta jotenkin niitä ei vain tunnu nousevan mieleen. Tuossa Benjamin Buttonissakin taisi (muistaakseni?) ideana olla se, että siinä "toisilleen tarkoitetut sielut löysivät toisensa", mikä on ajatuksena kaunis, muttei ehkä ihan realistinen. Minun arpatuurillani minun "Se Ainoa Oikeani" olisi syntynyt jonnekin Bangladeshiin ja kuollut parivuotiaana tulvissa. :D

      Rhettin rakkaus oli minusta taas samantapaista kuin tuon Paratiisin lasten Nathalien. Rhetthän meni naimisiin Scarlettin kanssa, vaikka tiesi, ettei tämä häntä rakastanut. Tausta-ajatuksena oli selvästi, että ehkä se Scarlett siitä tokenisi. Ja kun Scarlett pysyi omana itsenään, niin Rhettillä lopuksi loppui rakkaus (mitä en ihmettele lainkaan... :D ).

      Nyt kun asiaa pohdin, niin muistankin joululomalla Suomessa katsoneeni tv:stä yhden leffan, joka tähän istuu aika hyvin. Kyseessä oli W. Somerset Maughamin kirjaan perustuva The Painted Veil, jossa Edward Nortonin ja Naomi Wattsin tähdittämä pariskunta rakastuu (tai luulee rakastuvansa) pinnallisista syistä; mies vaimoonsa ja vaimo kolmanteen osapuoleen. Sen tarkemmin juonta kertomatta (etten spoilaa tarinaa), parin dramaattisen käänteen jälkeen pariskunta tutustuu oikeasti toisiinsa, he hyväksyvät toistensa puutteet ja mokat, ja rakastuvat aidosti. Loppukaan ei ole täysin onnellinen, mutta ehkä se on vain realismia se. :)

      Poista
    2. Ei mutta, nyt keksin tosirakkautta kuvaavan leffan! Napapiirin sankarit! Ainakin suomalaista tosirakkautta. :D

      Poista
    3. Haha! Totta! Suomalainen mies, joka osoittaa rakkauttaan teoilla. Ainakin tosipaikan tullen. :D

      Poista
  3. Ooh, Up on kyllä aivan mahtava leffa (Paratiisin lapsia en ole katsonut). Meillä on Up-sessio aina muutaman kuukauden välein!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Up on ihana! Ja tuo alkupuolen vuorosanaton rakkaustarina on niin suloisen kaunis! Paratiisin lapset on sitten taas hieman raskassoutuisempi ja selvemmin aikuisten tarina, mutta siinäkin on sellaista taianomaista tunnelmaa kaikkine miimikkonäytöksineen.

      Poista
  4. Joku jo mainitsikin elokuvan Tuulen viemää - tuli heti mieleen, että vaikka pääparin rakkaus ei ollut pyyteetöntä (minusta ei myöskään Rhettin!), niin onhan rainassa elokuvahistorian ehkä epärealistisin todellisen ja pyyteettömän rakkauden kuvaus: Melanien rakkaus mieheensä Ashleyyn ja kälyynsä Scarlettiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooo, todella hyvä pointti! Unohdin koko Melanie-paran. Voiko joku oikeasti olla niin kiltti ja ihana ihminen kuin tuo Melanie? Vai jyrsikö häntä todellisuudessa sisimmässä hirveä viha ja katkeruus? :D Vai eikö hän vain tajunnut, mitä ympärillä tapahtui?

      Poista
  5. Etsinkin juuri sopivaa kulttuuripläjäystä tälle illalle. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi. Kommentit ovat tämän blogin suola. Ja pippuri. Ja sokeri.