Le China (ja vähän epäromanttisuutta)

Jotkut pariskunnat osaavat olla romanttisia. Me emme osaa. Ainakaan, jos romanttisuus lasketaan kynttiläillallisista tai vastaavista elkeistä. Vuodesta toiseen ystävänpäivä on siksi aina yhtä rassaava. Söisimme mielellämme ulkona, mutta kun kaikki ravintolat ovat täynnä ällöttäviä romantiikkapareja.

 "Miksi sitten väkisin punkeatte ravintolaan, jos se noin vaikeaa on?", kysynee tässä kohtaa lukija. No kun samalle päivämäärälle osuu eräs vielä ystävänpäivääkin merkittävämpi juhla, nimittäin allekirjoittaneen syntymäpäivä.

Kuten aiemmin mainitsin, päätin tehdä tänä vuonna poikkeuksen ja varata ystävänpäiväillaksi ravintolan. Sellaisen romanttisehkon, vieläpä. Huonostihan siinä taas kävi.

Ravintolaksi valikoitui 1930-luvun Shanghain henkeä heijasteleva Le China, jonka tiloissa toimii myös jazzklubi.

Olin kotosalla pakkeloimassa ja laittautumassa ykkösiin, kun miekkonen palasi töistä. Poski golfpallon kokoiseksi turvonneena. Allerginen reaktio kuulemma. Vastahakoisesti ehdotin, että jäisimme kotiin. Ei, haitta oli kuulemma lähinnä esteettinen.

Lähtö viivästyi (miekkonen väittää, että tämä johtui minusta ja pynttäytymiseni kestosta, mutta en tietenkään ole samaa mieltä) ja kun viimein ehdimme bussipysäkille, bussi viiletti suoraan nenämme edestä ohi (minulla oli korkokengät, eikä tosinainen koskaan juokse korkokengillä! Varsinkaan rahvaanomaisesti bussin perässä!). Seuraava bussi olisi kulkenut vasta vartin kuluttua, joten päädyimme matkaamaan metrolla.

Le Chinan tunnelmavalaistus oli aivan liian hämärä salamattomaan valokuvaamiseen, joten kuvat  ulkokuvaa lukuunottamatta ovat ravintolan omia.

Républiquen metroasemalla linjaa hirveällä kiireellä vaihtaessamme huomasin miekkosen selän kaikkoavan väkijoukossa kohti väärää metrolaituria. Siis linja oli oikea, mutta suunta väärä. Miekkonen ei tietenkään tohkeissaan kuullut huutoani, joten minun piti raivata tieni hänen perässään laiturille asti. Kun sain miekkosen kiinni ja intettyä hänelle, ettei suunta ollut oikea ("Kai mä nyt tiedän oikean metron, mähän kuljen tällä linjalla päivittäin!" "Niin, mutta kuljetko päämääräasemamme ohi?" "Niin joo, en..."), lähdin korkoineni kipittämään kohti sitä oikeaa laituria, vain huomatakseni, ettei miekkonen seurannutkaan. Kun vihdoin löysin miekkosen ja sain hänet mukanani oikealle laiturille asti, metro sujahti nenämme edestä - ja seuraava kulki vasta 8 minuutin päästä. 

Tässä vaiheessa laskeskelin, että olisimme noin vartin varauksesta myöhässä. Purin turhautumistani romanttisesti mököttämällä naama kurtulla ja kädet puuskassa. Kädet olivat puuskassa myös siksi, että halusin piilotella kynsiäni. Olin nimittäin lakannut kynnet ystävänpäivähenkeen tulipunaisella, mutta lisännyt päällyslakan nähtävästi hieman turhan myöhään. Päällyslakka oli ottanut osumaa johonkin, ja kuorinut mennessään myös värilliset lakat. Niisk! Ja miekkonen ei tietenkään ymmärtänyt tilanteen traagisuutta.

Kun vihdoin pääsimme ravintolalle asti, varaustamme ei löytynyt varauslistasta. Merci, La Fourchette! 

Miekkonen lisäsi pökköä pesään pienellä jälkiviisastelulla: "Olisi varmaan kannattanut varmistaa varaus soittamalla ravintolaan. Tuommoisia ne nettivaraussysteemit ovat...". Merci, miekkonen!

Ilmeisesti asiakaspalvelija kuitenkin luotti sanaamme, sillä meidät ohjattiin suoraan pöytään, ohi baaritiskillä odottelevien jonottajien, ennen kuin ehdin edes Fourchetten lähettämää varmistustekstiviestiä vilauttaa.

Tilasimme juhlan kunniaksi aperitiivit - Le China on cocktaileistaan tunnettu. Oma chinatownini oli herkullinen, mutta aperitiivinautinto jäi vähän lyhyeksi, kun annokset saapuivat vain muutamaa minuuttia aperitiivin jälkeen. Aikaa tilauksen teosta oli kulunut korkeintaan vartti. Ruokajuomaksi tilaamaamme viiniä sen sijaan saimme odotella. Jouduimme sitä lopulta pyytämään uudestaan. 

Aasialaisvaikutteinen ruoka oli ihan hyvää, muttei hintansa väärti (114 euroa kahdesta pääruoasta, kahdesta cocktailista, viinistä ja kahdesta jälkiruoasta). En jaksanut tonnikalaani ja wokattuja vihanneksia loppuun asti, mutta miekkosen kampasimpukka-annos muutamalla hassulla nuudelilla oli kyllä suorastaan naurettavan pieni, se olisi ehdottomasti kaivannut alkuruoan rinnalleen. Puoliväkisin syötin miekkoselle sitten tonnikalani ja wokkivihannesteni jämiä, ettei raukka nälkään kuolisi.

Jälkiruoaksi päädyin ottamaan sitruunaista crème brûléetä. Yleensä crème brûlée kuuluu inhokkeihini, mutta makumuistissani oli pari päivää aikasemmin café gourmandin ohessa nauttimani minikokoinen crème brûlée, joka oli ihanan kermainen. Noh, tämä ei ollut, vaan maistui lähinnä munakokkelilta.

Le Chinassa parasta on tunnelma. Tämä mystinen tunnelma luodaan paitsi sisustuksella, myös hämärällä valaistuksella. Hämyisä tunnelmavalaistus sopii hyvin drinksujen nauttimisen taustalle. Ruokaravintolassa sen sijaan koen hieman häiritseväksi, etten oikein näe, mitä lautasellani on. Baaritunnelmaa toi myös musiikki, joka oli minusta hieman liian kovalla ruokaravintolaan.

Le Chinassa kannattaa silti poiketa, mutta ei ruokailemassa, vaan nauttimassa cocktaileista ja ilmaisista jazzkonserteista.

Le China

50, rue Charenton

Metro: Ledru-Rollin/Bastille

P.S. Sain ravintolasta romanttisesti valentinuksen kunniaksi suuren, tummanpunaisen ruusun. Epäromanttista miekkosta vähän nolotti, kun kannoin sitä kädessäni. Kaikki ehkä luulivat, että hän oli ollut kliseinen ja antanut ruusun lahjaksi. Onneksi nolotusta ei tarvinnut kestää pitkään, unohdin nimittäin ruusun kotimatkalla bussiin. Huoh.

P.P.S. Toisin kuin postauksesta voisi päätellä, meillä oli oikeasti loppujen lopuksi todella hauska ilta. Samanlainen huumorintaju paikkaa puuttuvaa romanttisuusgeeniä.