Yksinpuhujat

Istuimme perjantai-iltaa kotosalla. Minä surffailin läppärillä ja miekkonen piti tahollaan tasaista taustamelua. Välillä äänen taso kohosi, välillä kuului tuhahtelua tai puhinaa, sen mukaan miten pienet ukkelit juoksivat potkupallon perässä.

Sitten miekkonen taputti yllättäen minua jalalle:

"Hei, älä välitä. Mä keskustelen vain kommentaattorien kanssa."

Kaikumuistikaan ei kertonut, mitä mies oli juuri tullut sanoneeksi, joten hymisin vain hyväksyvästi.

Poikkeuksellistahan tässä oli nyt se, että miehellä periaatteessa oli juttuseuraa. Vaikka edes yksipuolista. Oletteko nimittäin huomanneet, että ranskalaiset rakastavat yksinpuhumista?

Halpa kopio Tampere-ikävään: paikallista verimakkaraa (boudin noir) ja Ikean puolukkahilloa.

Eläimille puhuminen ei ole yksinpuhumista, tietenkään. Minä käyn esimerkiksi pitkiä keskusteluja kissojeni kanssa, ihan normaalia. Samoin saatan yllättää itseni käymästä jostain päivänpolttavasta aiheesta monologia (siis yksityistä dialogia) vaikkapa suihkussa.

Yleisellä paikalla en sen sijaan puhu yksin. Sellainen ei ole ollut tapana siellä mistä minä tulen. Yksinpuhujia pidetään vähän erikoisina tyyppeinä. 

"Kenen kanssa se puhuu? Yksin? Kuuleeko se ääniä?"

Siskoni on tyyny.

Ranskalaisilla ei ole tällaisia estoja. Valtaosa heistä ei tunnu edes tiedostavan tätä yksinpuheluaan. Päivänä muutamana seisoskelin marketissa puolityhjän vihanneshyllyn äärellä. Viereen pelmahti raikas ranskalainen, joka ilmeisesti raivostui tyhjälle salaattihyllylle. "Mais c'est la catastrophe", ranskis karjaisi teatraalisesti, ja jatkoi puhinaa huonoista hyllyntäyttäjistä ja lähimarkettimme neuvostotunnelmasta. Koska kuuloetäisyydellä ei ollut muita, yritin mutista jotain neutraalin osallistuvaa. Ranskalainen kääntyi hämmästyneenä katsomaan minua: 

"Madame, en puhunut teille!"

"Jaa..."

Kauppias Républiquen metroaseman luona.

Tämä yksinpuhelun kanssa eläminen nousi aivan uusiin sfääreihin, kun päädyin töihin avokonttoriin, jossa samassa salissa työskenteli lisäkseni puolisensataa ranskalaista insinööriä. Voi sitä yksinpulinan, mutinan ja kiroilun taustasorinaa. Soita siinä sitten asiallista työpuhelua Ruotsiin, kun häly on kuin karjamarkkinoilla. En vieläkään ymmärrä, miten nämä tyypit pystyvät itse hoitamaan hommansa siinä mölyssä? Vai auttoiko se oma pölinä siihen omaan keskittymiseen? Itse laitoin kuulokkeet korviin, jos piti oikein keskittyä. Korvatulppia en kehdannut.

Place de la République -aukion yleistä äänioikeutta symboloiva leijona on saanut turkkiinsa muutaman tuhrun.

Teoriani on, että yksinpuhelu johtuu ranskalaisten pohjattomasta tarpeesta ilmaista itseään aina ja kaikkialla. Auton ratissa tämä ilmenee tietysti kiroiluna ja muulle liikenteelle osoitettuna huuteluna. Aina tämä ei ihan riitä, ja silloin otetaan äänimerkit käyttöön. Työpisteeni oli joskus suuren risteyksen vieressä, ja voi sitä tauottoman tööttäilyn määrää, joka alkoi iltapäivällä kello neljän aikaan ja jatkui aina läpi iltaruuhkan. Jokainen (siis kaiketi myös tämä äänimerkkiään hakkaava ranskalainen) tajuaa, ettei jono etene ihan vain siksi, että autoja on liikaa samaan aikaan samassa paikassa. Samoin luulisi kaikille olevan selvää, ettei jono etene lainkaan sen nopeammin, vaikka äänimerkkiä pitäisi pohjassa minuuttitolkulla. Kaiketi vain tämä on siis keino pienelle ihmiselle ilmaista itseään suuren turhautumisen edessä?

Place de la République -aukion Marianne 

Kaikkein pelottavin yksinpuhujien heimo ovat silti taksikuskit. Kehätiellä kaistalta toiselle pujotellessa sitä aina toivoo, että taksikuskin tunteikas, tuntemattomalla kielellä käyty puhelu johtuisi siitä, että hänen käytössään on handsfree. Yleensä ei ole. Ei ole puhelinta lainkaan.