Harmaita hapsia

Ihmistyyppi, jota kohtaan tunnen Pariisissa ehkä eniten pelonsekaista ihailua, ovat ikivanhat, mutta elegantisti korkokengillä tepsuttelevat neidot, joilla on usein vielä pieni, karvainen koira mukanaan.

Korttelissamme asuu yksi tällainen, käpristyneen hauras, vähintään yli kahdeksankymppinen neitonen. En tiedä neitosen siviilisäätyä, mutta korttelin ravintoloissa häntä kutsutaan Prinsessaksi eikä hänellä ole sormuksia, joten olen epäillyt häntä ikineidoksi. Prinsessa on aina viimeisen päälle meikattu ja pyntätty, Chaneliin tietysti. Hänellä on jokaisessa korttelin ravintolassa oma nimikkopöytänsä. Joka ilta puoli yhdeksältä Prinsessa tepsuttelee valitsemaansa ravintolaan ja nautiskelee kolmen ruokalajin illallisen viinin kera. Prinsessa on tyylikäs ja arvokas, mutta kohtelee kaikkia ystävällisesti. Kuten aidon kuninkaallisen kuuluukin.

Harmaahapsiteemaan liittyen Pariisin lokakuista harmautta Pont Alexandre III -sillan tietämillä.

Tänään poikkesimme remonttiostoksilla Pariisin Beaubourgin Leroy Merlinissä. Lainasimme reissua varten miehen tädin autoa, sillä kaikenlaisten jalkalistojen ja verhotankojen kuljettaminen metrossa ei kiinnostanut tällä kertaa.

Paluumatkalla taaksemme osui tavallista ärhäkkäämpi kuski. Lähes jokaisissa liikennevaloissa perästämme kuului kiukkuinen ty - ty - tyyyyyyyyt, vaikkei automme olisi fyysisesti voinut edetä nopeammin, edellämme kun ajaa körötteli joku iäkäs papparainen. Lopulta hermostuin perätyyttäilijään ja tähysin tarkemmin, minkä näköinen teinipoika siellä takana äänimerkkeilee. Ja kuinka ollakaan, perässä ajaneen Volvon ratissa oli pieni ja hentoinen, valkohiuksinen mummeli, jonka nenä tuskin näkyi ratin takaa.

Jossain vaiheessa satuimme ryhmittymään kaikki kolme rinnakkain liikennevaloihin. Hävisimme starttikisan vanhuksille. Mies syytti eteemme kurvannutta skootteria.

Leroy Merlin yrittää parantaa asiakaspalveluaan jakamalla asiakkaille näitä lappusia. Tarkoitus on, että asiakas antaa lappusen vuorostaan sille asiakaspalvelijalle, joka oli kaikkein mukavin. Meidän lappusemme unohtui taskun pohjalle.

Eilisiltana tarkoituksemme oli käväistä katsastamassa Grand Palais'ssa esillä oleva Edward Hopperin näyttely. Vähän naiivin amatöörimäisesti kuvittelimme olevamme spontaaneja ja niin vain kävelevämme sisään ilman ennakkolippuja. Hopperin jono oli kuitenkin jokseenkin kaoottinen, joten suosiolla menimme viereiseen jonoon, joka vei boheemin käsitettä pyörittelevään Bohèmes-näyttelyyn.


Jono oli maltillinen, kymmenisen henkeä. Viitisen minuuttia jonoteltuamme joku naisääni takanamme kilahti:
"Non mais c'est n'importe quoi ! Skandaalimaista! Miten pitkään meitä tässä jonotutetaan?"
En viitsinyt kääntää edes katsettani, mutta kuulin naisäänen saavan osakseen neutraalin hyväksyvää mutinaa. Huuto kuitenkin jatkui:
"Ei mutta nehän pitävät meitä ihan pilkkanaan! Miksi me seisomme jonossa? Ne tarkistavat laukkuja? Tarkistavat laukkuja!!!"
Kului taas vajaa minuutti, ja naisääni ei enää kestänyt.
"Minä en aio seisoskella jonossa kuin typerys! Taitaa olla aika ottaa invalidikorttini esiin!"

Tässä vaiheessa naisäänen lähde lähti ohittamaan jonoa luukulle. Kuvittelin tietysti, että ohitseni taapertaa vaivainen mummeli, jonka lonkat eivät enää kestä seisoskelua. Ohitseni kipittelikin piikkikorkonilkkureihin ja pillifarkkuihin sonnustautunut kuusikymppinen kuivakan hoikka madame, joka katosi jonnekin lippukopin uumeniin. Liekö invalidikortti toiminut, mutta rouvaa ei enää jonossa näkynyt. Parempi niin, meille kaikille.

Entäpä se boheeminäyttely sitten? Palaan siihen heti ensi postauksessa.