Le pays des bisounours

"Olipa tosi mukava tyyppi!", ihastelin vastaanoton hemmoa kirjauduttuamme sisään hotelliimme La Rochellella. Miekkosta nauratti. Oli kuulemma ihan normaalia, että asiakaspalvelija on kohtelias ja ystävällinen. Minun pitäisi poistua Pariisista vähän useammin.

Mutta ei se pelkkää Pariisi-lisääkään ole. Tylyjä natiiveja vilisee myös vaikkapa Bordeaux'ssa ja pitkin Normandiaa. Esimerkiksi Saint Malossa olemme saaneet asiakaspalvelijoilta ihan syyttämme suoranaista kettuilua osaksemme. Vai olikohan kyse vain sikäläisten erikoisesta sarkasmista? Vai Pariisi-vihasta?

Sää ei varsinaisesti suosinut, mutta ei kyllä sorsinutkaan. Ei hirveästi aurinkoa, muttei sadettakaan.

La Rochellella kaikki on toisin. Erilaisen tunnelman huomaa jo lähtiessään rautatieasemalta kohti keskustaa. Kun Pariisissa kohtelias autoilija punaisia päin ajaessaan varoittaa tietä samanaikaisesti ylittäviä jalankulkijoita äänimerkkiä hakkaamalla, La Rochellella autot väistävät jalankulkijoita kuin Tukholmassa konsanaan. Toisenlaiseen menoon tottuneelle tämä on melkein vaivaannuttavaa. Autot pysähtyvät, kun vilkaisenkin suojatietä. Jalankulkijat myös luottavat rohkeasti siihen, että autot pysähtyvät. 

Larochellelaisjalankulkijoiden elinikä jäisi Pariisissa hyvin lyhyeksi.





Jokaikinen ihminen, jonka kanssa päädymme puheisiin, on ystävällinen, ellei suorastaan hilpeän herttainen. Muistimme tämän viime reissulta, mutta silti se yllätti. Kalasäilyke-erikoisliikkeestä katkarapu-Calvados-pateeta kissavahdille ostaessamme sydämellisen nauravainen myyjä aiheutti meissä melkein ahdistusta. Liikkeestä poistuessamme minua alkoi hysteerisesti naurattaa kasvoillemme liimautunut jäykän vaivaantunut hymy. "Se täti poltteli taatusti jotain jännää...", miekkonen vakuutti. "Tai ehkä täällä lisätään jotain vesijohtoveteen?"

Kun ranskalainen syyttää toista naiiviksi, hän usein sanoo: "On n'est pas au pays des bisounours!", emme ole halinallejen maassa. Meillä sanonta on vääntynyt muotoon "On n'est pas à La Rochelle", emme ole La Rochellella.

Pariisilaisten tylyyttä selitellään usein turisteilla. Vaikkei varsinainen sesonki olekaan vielä käynnissä, La Rochellellakin turisteja riittää. Niitä kamera kaulalla ja kartta kainalossa toikkaroivia, vähän eksyneen näköisiä. Mutta paikalliset eivät suhtaudu heihin ärsyyntyneesti.

"Ehkä nämä vaan näyttävät onnellisilta ja sydämellisiltä? Todellisuudessa kaikki puukottavat toisiaan selkään minkä ehtivät?", yritin ehdottaa. Miekkonen totesi, että ei se mitään, Pariisissa sitä puukkoa tulee sekä päin naamaa että selkään.

Konjakista tunnettu Cognacin alue on La Rochellen tuntumassa.

Tihihihi...

 
Stressi sen täytyy olla? Pariisilainen on kireänä kuin viulunkieli, hermostuu vähimmästäkin ärsykkeestä. Ainoastaan syyskuun ensimmäisellä viikolla, juuri elokuun kesälomien jälkeen, metroissa näkee hymyileviä, vähän letkeämpiä pariisilaisia, jotka ovat imeneet vaikutteita lomapaikoistaan. Vähitellen kuitenkin stressirytmi ja happamet kanssaihmiset tekevät tehtävänsä. Pariisilaisen hymy haalistuu ja otsan ryppy jälleen syvenee.

Satamakaupungissa kuuluisi tietysti syödä meren herkkuja. Äyriäisherkut jäivät tällä reissulla väliin, sillä minä en juuri noista merten hyönteisistä välitä, ja miekkosparka toipui pariisilaistapaksista saamastaan ruokamyrkytyksestä. Kalaa sitten söin senkin edestä, mutten tiedä miten paikallisia herkkuja nämä kuvan salaatin lohi ja surimi sitten lopulta olivat.

"Koskekaa!", kehottaa kyltti.

Mutta on kai La Rochellellakin stressiä? Sunnuntaina päädymme palaamaan Île de Rén saarelta mantereelle illan viimeisellä bussilla. Bussi on niin täynnä, että joudumme istumaan portaille ulko-oven eteen. "Siinäpä teille romanttiset näköalapaikat!", kuski nauraa.


Hetken kuluttua rautatieasemalta soitellaan. Kuski pistää puhelun kaiuttimeen, niin että koko bussilastillinen kuulee keskustelun. Asemalta kysellään, paljonko bussi on myöhässä, ovat huolissaan jatkoyhteyksistä. Kahdeksaisen minuuttia, kuljettaja laskeskelee aikataulusta. "Ei huolta kuulkaa, otan kiinni motarilla!". Ja niin me pitelemme kiinni portaista ja toisistamme, kun kuski kaahailee ja naurattaa samalla kyytiläisiä. Ilman stressin häivää.

Myös sardiinipurkki voi olla designia ja keräilytuote.

île de Rén eräällä rannalla halusin kuvata kaiken, mitä meri oli rannalle huuhtonut. Seuraavana päivänä reisilihakset ilmoittivat vienosti olemassa olostaan. Hiekassa juoksu ja kyykkyhyppelyt simpukankuorien kuvaamiseksi ovat yllättävän tehokkaita urheilumuotoja.

Meren ihmeitä La Rochellen akvaariossa. Sielläkin kuvasin kaiken.

Voisiko salaisuus olla valtameri? Aaltojen rentouttava kohina ja lokkien huuto? Ulapalta heijastuva auringon häivähdys, joka pilvistä ja kesältä tuoksuvasta aurinkovoiteesta huolimatta päivettää nenänpääni? Aavan horisontin tarjoama lupaus vapaudesta?

Ei ihme, että niin monet pariisilaiset tuntuvat kärsivän kroonisesta kaipuusta merelle. Siellä on tilaa hengittää. Omat hiukseni merituuli on kaihertanut suolaisen karheiksi, mutten malttaisi pestä niitä. Niissä tuoksuu yhä Atlantti.

Kuvan rakennelma on tv:stä tuttu myös Suomessa. Siitä ja vähän muustakin lisää toiste.