Satien maailma

Kyllä mä kohta taas pääsen takaisin Pariisiin myös blogin puolella, mutta kun olisi vielä pari juttua kerrottavana maakuntamatkalta...!

Tänään ajattelin kertoilla Erik Satiesta ja hänelle omistetusta museosta Honfleurissä. 

Ken ei Satieta vielä tunne, voi nyt kelata nopeasti tämän postauksen loppuun ja näpätä taustamusiikiksi jonkun niistä Youtube-videoista. Tai voi sen tietysti tehdä muutenkin.

Edelleni jonoon museon avaushetkellä ehti kuvan aasialainen reppureissaaja, jolla oli apunaan elämää suurempi kartta.

Museo sijaitsee Honfleurin keskustassa, kirkon ja vanhan sataman tuntumassa. Satie putkahti maailmaan tässä suloisessa ristikkotalossa vuonna 1866.

Satie harrasti sanomalehtien ja sateenvarjojen keräilyä.

Olin lukenut museosta etukäteisarvioita, ja siksi tiesin, että täällä ei olisi odotettavissa mitään perinteistä museoelämystä. Tämän voi sitten kukin kohdallaan kokea joko positiivikseksi tai negatiiviseksi.

Kun kriitikko moitti Satien sävellyksiä muodottomiksi, Satie nimitti seuraavat sävellyksensä "Päärynän muotoisiksi kappaleiksi".

Sisään astuessani miekkonen tiskin takana antoi äänioppaan, joka korvilla talossa pitää liikkua tilasta toiseen. Tosin kyse ei ole varsinaisesta oppaasta, sillä korviin ei pajateta minkäänlaista varsinaista nippelitietoa Satiesta tai muustakaan. Lähinnä musiikkia tai ajatuksia tai dialoginpätkiä, jotka vaihtuvat sen mukaan, missä kohtaa mitäkin tilaa sattuu kulloinkin seisomaan. Kannattaa siis liikkua aktiivisesti paikasta toiseen. Ihanteellista on, jos museota pääsee kiertelemään ihan yksin.

Kuten sanottua, tästä ratkaisusta pitää tai sitten ei. Minä pidin. Tunnen päässeeni lähemmäs Satien persoonaa ja todellisuutta tämän vähän surrealistisen elämyksen kautta kuin olisin päässyt pelkkiä entisöityjä huoneita jäyhien opastaulujen takaa tuijottelemalla.

Kuten lukijat ovat ehkä huomanneet, rakastan kuitenkin hillittömästi kaikenlaista nippelitietoa, joten en millään malta olla kirjoittamatta nyt tähän, mitä itse olen muualla Satiesta oppinut:

Satie oli paitsi säveltäjä, pianisti ja avantgardisti, myös tyypillinen 1800- ja 1900-lukujen taitteen pariisilaisboheemi. Hankittuaan kahdesti potkut konservatoriosta laiskuuden vuoksi Satie värväytyi armeijaan, mutta totesi pian, ettei sekään ollut häntä varten. Niinpä hän sairastutti itsensä tahallaan keuhkokuumeeseen ja muutti kapakkapianistiksi Montmartrelle. Satie soitteli mm. legendaarisessa Chat Noirissa ja tutustui siinä ohessa aikakauden taiteilijapersooniin Picassosta ja Matissesta aina Raveliin ja Debussyyn.

"Säilytän valitsemani paviljongin suojissa kolmeatoista työpöytää ja viittä pianoa, sillä Kirja vahvistaa, että on typerää ja terveydelle haitallista polttaa samaa piippua kahdesti peräkkäin". Satien mietelmiä voi lueskella lisää myös suomeksi Muistinsa menettäneen muistelmat -teoksesta.

Satie oli jopa boheemeissa taiteilijapiireissä melko omaperäinen persoona. Lukuunottamatta pikaista suhdetta taidemaalari Suzanne Valadoniin, joka särki syvästi rakastuneen Satien sydämen, hän eleli elämänsä yksin, vaikka ystäviä riittikin. 

Satie pukeutui aina samanlaiseen samettipukuun ja kantoi mukanaan sateenvarjoa ja vasaraa. 1890-luvulla hän kiinnostui ruusuristiläisyydestä, mutta hylkäsi sen lopulta perustaakseen oman uskontokunnan, jonka ainoa jäsen hän itse oli.

Saatiinpa postaukseen myös ehta päivän asu -kuva.

Absintin kyllästämä taiteilijaelämä vaati lopulta veronsa: Satie menehtyi alkoholin aiheuttamaan maksakirroosiin vuonna 1925, vain 59-vuotiaana. 

Satie asui viimeiset 27 elinvuottaan Pariisin esikaupunkialueella Arcueil'ssä, eikä päästänyt koskaan ketään vierailemaan asunnossaan. Kun lähimmät ystävät näkivät asunnon ensi kertaa säveltäjän kuoleman jälkeen, heitä odotti sekasorto. 

Äärimmäisessä köyhyydessä elänyt Satie oli ahtanut pikkuruiseen asuntoonsa kaksi päällekkäin sidottua pianoa, joista ylempi toimi säilytystilana. Tismalleen samanlaisten samettipukujen lisäksi asunto pursusi sateenvarjoja, avaamattomia kirjeitä ja paketteja ja lyhyitä muistiinpanoja sekä ennennäkemättömiä, mutta myös Satien itsensä kadonneiksi luulemia sävellyksiä.

Nyt nippeleitä lueteltuani Satien tarina vaikuttaa yhtäkkiä jotenkin melankoliselta. Siksi museon ratkaisu korostaa Satien persoonan salaperäistä ja vaikeasti hahmoteltavaa puolta on minusta niin loistava: Satie ei pelkisty pelkkiin surumielisiin faktoihin. Edes Satien aikalaisystävät eivät kokeneet täysin tuntevansa häntä, miten me vuosisataa myöhemmin siis voisimme kuvitella tutustuvamme Satieen pelkkiä kuivia knoppitietoja luettelemalla?

Ja loppuun ne Satien kolme tunnetuinta (ja helpoimmin kuunneltavaa) sävellystä:








Maisons Satie
67, boulevard Charles V
Honfleur