Syntyipä 1916 pieneen limousinelaiseen kylään pikkuinen poika, joka sai nimekseen Marcel. Pikku Marcelin äidinkieli oli oksitaani. Se oli kieli, jota hän puhui kotonaan ja ympäristönsä ihmisten kanssa aina siihen asti, kunnes meni kouluun. Koulun kieli oli ranska. Oksitaani oli kielletty, siitä mäjähti korvapuusti.
Niinpä Marcel oppi ranskan. Ja oppi, ettei oksitaanilla pärjännyt elämässä. Tyttärelleen hän puhui siksi vain ranskaa.
Mutta kun tytär aikanaan sai pojan, puhui Marcel hänelle vain oksitaania. Oksitaaniksi oli helpointa kertoa luonnonilmiöistä ja maataloudesta, lähiympäristöstä. Marcel oli armoitettu tarinankertoja myös ranskaksi, mutta hänen vitsinsä olivat kuulemma mehevimmillään oksitaaniksi. Oksitaani oli hänen sydämensä kieli, hänen äidinkielensä.
Kun aika jätti isoisästä, pojanpojalla - miehelläni - ei ole enää oikein ketään, kenen kanssa puhua oksitaania. Kieli on kuulemma yhä hänellä cv:ssään, sillä hän ymmärtää sitä, mutta ei juuri kykenisi puhumaan. Ongelmana on sekin, että oksitaani on jakautunut vahvasti eri murteisiin. Etelä-Ranskassa puhuttu oksitaani jaetaan yleensä kuuteen päämurrealueeseen, mutta todellisuudessa jopa muutaman kymmenen kilometrin päässä toisistaan olevissa kylissä murre-erot saattavat olla niin suuria, että ne vaikeuttavat kommunikointia. Niinpä miehen on vaikeaa treenata oksitaaniaan vaikkapa äitinsä serkun kanssa: tämä asuu 30 km:n etäisyydellä kylästä, jossa miehen isoisä eli, ja sanastossa on kuulemma suuria eroja.
Lingvistien mukaan on kuitenkin selvää, että oksitaani on oma, yhteinäinen kielensä. Oksitaani on romaaninen kieli, joka muistuttaa muista tutuista kielistä lähinnä katalaania. Itse en ymmärrä puhuttua oksitaania, mutta kirjoitetusta oksitaanista ymmärrän sanan sieltä, toisen täältä, vähän samoin kuin italiastakin, muiden opiskelemieni romaanisten kielten pohjalta.
Miehen isoisän kokemalle äidinkielen tukahduttamiselle on oksitaanissa sana: la vergonha. Vuonna 1860, ennen koulupakon alkua, ranskalaisista jopa huikeat 39 % puhui oksitaania. Vuonna 1993 oksitaania puhuvia oli ranskalaisista enää alle 7 %.
La vergonhalle oli syynä Ranskan hallinnon halu luoda maalle yhtenäinen identiteetti. Ranskan suuren vallankumouksen myötä tätä yhteistä identiteettiä luotiin lain keinoin: vuonna 1790 voimaan tullut laki teki ranskasta maan ainoan virallisen kielen.
Hallinnon vuosisatainen aivopesu on tehnyt tulosta. Jopa paikalliset - miehen äitiä myöten - kutsuvat oksitaania vähättelevästi patois'ksi. Näin oksitaani, trubaduurien kieli, kutistuu miksi lie talonpoikain ja muiden heinähattujen käsittämättömäksi löpinäksi.
Oksitaanilla ei ole nykypäivän Ranskassa virallista asemaa. Ranska on Ranskan ainoa virallinen kieli. Perustuslaissa todetaan, että "alueelliset kielet kuuluvat Ranskan kulttuuriperintöön", mutta että "tasavallan kieli on ranska".
Ranska on allekirjoittanut Euroopan alueellisia tai vähemmistökieliä koskevan peruskirjan, mutta on jättänyt sen ratifioimatta. Useat poliitikot vastustavat peruskirjaa yhä, sillä se koetaan vahingollisena "tasavallan identiteetille". Nicolas Sarkozy totesi puheessaan vuonna 2007 sopimuksesta seuraavasti (allekirjoittaneen vapaana käännöksenä):
"En halua, että tulevaisuudessa eurooppalainen tuomari, joka on tottunut meistä poikkeaviin vähemmistöongelmiin, päättää että alueellinen kieli saisi virallisen, ranskaan rinnastettavan aseman. --- Olen vakuuttunut, että Ranskassa, vapauden maassa, yhtäkään vähemmistöä ei sorreta. Siksi ei ole tarpeen antaa eurooppalaisille tuomareille valtaa kysymyksessä, joka kuuluu kansallisen identiteettimme alueelle, ja jolla ei ole mitään tekemistä Euroopan rakentamisen kanssa."
Oksitaaninkielisiä radiokanavia:
Ràdio Lénga d'Òc
Radio Occitania
