maanantai 9. huhtikuuta 2012

Onnellinen kukko

Olipa kerran nainen, joka asui Pariisin esikaupunkialueella miehensä ja teini-ikäisten lastensa kanssa.

Eräänä päivänä nainen löysi pienen tipun.


Tarina ei kerro, mistä tipu löytyi. Ostiko nainen munia syötäväksi, ja yhdestä kuoriutuikin pieni tipu? Vai löytyikö tipu hylättynä tienposkesta, jonkun entinen lemmikki, vai liekö teurastajan kyydistä pudonnut?

Olipa syy mikä hyvänsä, tipu päätyi naisen hoiviin, ja naisen kävi pikkuista eläinparkaa sääliksi. Nainen hoiti ja hoivasi, piti lämpimässä ja syötti tipua pipetillä.

Tipu kasvoi ja voimistui, vaihtoi värinsä keltaisesta punaruskeaksi. Keltaisesta tipusesta kasvoi komea kukkopoika, emäntänsä ylpeys.


Kuten kunnon kukkopojan kuuluu, tämä tarinamme kukkoherrakin aloitti aamunsa komealla kiekunalla. Vaikka moni kertoo kaipaavansa linnunlaulua aamuihinsa, naisen naapureiden mielestä kukonlaulu ei ollut sopiva ääni Pariisin esikaupunkialueelle.

Nainen oli murheen murtama, mutta ymmärsi itsekin, että kukon olisi parempi maalla. Niinpä hän eräänä kauniina päivänä kesäasunnolle lähtiessään pakkasi perheensä lisäksi kukon mukaan autoon.

Maalle saavuttuaan nainen kierteli lähiseudun kylästä toiseen. Nähdessään pihalla kanoja, nainen poikkesi taloon kysymään, olisiko kanatarhassa tilaa kukolle. Moneen taloon kukko olisi kelvannutkin, kukkopaistina. Niinpä nainen jatkoi kiertelyään.



Eräänä päivänä hän näki ison tarhan, jossa tepasteli yksinäinen kana. Mieheni vanhempien kana oli yksin, sillä toinen kana oli hiljattain kuollut vanhuuteen. Nainen kertoi tarinansa, kertoi että hänen rakas lemmikkinsä kaipasi seuraa, eikä voinut enää asua taajamassa.


Maalaiskylässä oli sijaa kukonlaululle ja kana kaipasi seuraa, joten näin kukko löysi itselleen uuden kodin ja morsiamen. Nyt tarhassa tepastelee onnellisen kanan lisäksi onnellinen kukko.

Joskus iltaisin pääsee kuulemaan, kuinka tarhalle poikennut nainen lepertelee komealle kukolleen. Kukko pörhistelee ylpeänä ja esittelee kanaansa. Kyläläiset hymähtävät hyväntahtoisesti:

"Kaupunkilaisten kotkotuksia..."



Sen pituinen se.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Minustakin tarina oli niin hellyttävä, että oli pakko päästä jakamaan se. Kiva päästä välillä kertomaan tarinaa, jossa eläin ei päädy paistiksi. :)

      Poista
  2. Voi miten ihana tarina! ♥ Ihan kyynel kirposi silmään! :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tämä tarina on vieläpä tosi! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi. Kommentit ovat tämän blogin suola. Ja pippuri. Ja sokeri.