Ranska ja erityisesti Pariisi tunnetaan arrogantista asiakaspalvelustaan. Tyly maine on vahvistunut lukuisissa mittauksissa; viimeksi
Skyscanner-sivuston kävijöilleen kohdistamassa kyselyssä, jossa Ranska valittiin kaikista maailman maista turisteja kohtaan töykeimmäksi kohteeksi. Pariisin töykeys jopa sairastuttaa etenkin japanilaisia turisteja siinä määrin, että syndroomalle on annettu nimi,
Pariisi-syndrooma.
Oma arkeni ei pyöri turistikohteiden välittömässä läheisyydessä ja liikun yleensä yksin tai natiivien seurassa. Siksi en yleensä joudu kokemaan noita asiakaspalvelun tylyjä puolia. Olenkin pitänyt niitä lähinnä kulttuurienväliseen kommunikaatioon liittyvinä ongelmina.
Kaveripiirissämme on kuitenkin muutamia englantia äidinkielenään puhuvia, ja ikäväkseni olen huomannut, että kohtelu amerikkalaisporukassa liikuttaessa on aivan erilaista kuin ranskankielisellä porukalla liikuttaessa. On totta, että amerikkalaiset turistit osaavat olla erityisen ärsyttäviä. He käyvät keskustelunsa huutamalla paikassa kuin paikassa, kitisevät "eurooppalaisista tavoista" ja vitsailevat avoimesti karvaisista, haisevista ranskalaisista, ikään kuin ympäristö ei heitä ymmärtäisi. Näin yleistettynä.
Ranskalaiset taas - yleistettynä - pitävät amerikkalaisia typeryksinä, eivätkä ujostele näyttää sitä. Ikävä kyllä ranskalaisten kielitaito ei useinkaan riitä aksenttien erotteluun, joten kaikki englantia puhuvat irlantilaisista australialaisiin - ja myös ei-natiivit englantia puhuvat - saattavat joutua edustamaan amerikkalaisia. Tylytys on yleensä hienovaraista: silmien pyörittelyä, viileän hymytöntä asennetta tai heikkoa palvelualttiutta. Ero normaaliin on joskus hiuksenhieno, mutta se on havaittavissa. Aiheesta kiinnostuneita suosittelen kurkistamaan vuosia Ranskassa asuneen yhdysvaltalaisen
Camillen blogiin, josta löytyy myös paljon muuta ranskalaisesta ruokakulttuurista kiinnostuneille, ravintola-arvioista resepteihin.
Suomalaisella porukalla liikuttaessa asiakaspalvelu on yleensä kohtuullista, ranskalaiset ovat yleensä korkeintaan ystävällisen kiinnostuneita puhumastamme oudosta kielestä. Toisaalta valitsen yleensä ruokapaikat niin, että vältämme turistirysät.
Päivänä muutamana, ollessani esittelemässä Pariisia suomalaisvieraille, nälkä sitten iski kesken kevyen shoppailurupeaman, matkalla Montparnassen tornilta Luxembourgin puistoon. Tarkoitus oli ensin napata täytetyt patongit jostain rue de Vaugirardin sandwich-myymälästä ja viettää pikniktuokio Luxembourgin puistossa, mutta lopulta sää oli niin sateinen, että päätimme etsiä ruokapaikan matkan varrelta.
Osuimme osoitteessa 41, rue de Vaugirard sijaitsevaan Le Doucet -brasserieen.
Agrandir le plan
Ensivaikutelma oli kohtuullinen. Baaritiskin takana oli useita nuorehkoja tarjoilijoita, jotka tervehtivät terhakkaasti. Yksi osoitti meille pöydän. Ruokalistoja ei kuitenkaan annettu.
Viitisen minuuttia kului, ja etsin itse meille ruokalistat. Kymmenisen minuuttia myöhemmin tarjoilija otti meiltä tilauksen (ranskaksi): pari toast-annosta ja salaatin. Ruokia odotimme sitten 45 minuuttia. Paikka oli puolityhjä ja kello oli noin kaksi iltapäivällä, joten pahin lounasryysis oli jo ohi. Hiljaisuutta katkaisi aika ajoin tarjoilija, joka kävi raivokkaasti paiskomassa ruokailuvälineitä, laseja ja lautasia tyhjiin pöytiin.
Kun annokset viimein saapuivat, toastit olivat nahkean haalean viileitä ja yksi niistä oli suorastaan mustalle karrelle palanut. Nälkä oli jo kova, joten söimme annoksemme lähes kokonaan, pahimmin palaneet osat jäivät tietysti lautaselle.
Kun tarjoilija sitten saapui noukkimaan lautasia, hänen tervehdyksensä (englanniksi) oli "hi, you ready?". Vastasin (ranskaksi), "kyllä kiitos, mutta valitettavasti jouduimme pettymään toastiinne". Selitin, että lämpimät leivät olivat haaleita ja toinen leivistä täysin palanut. Tarjoilija väitti, ettei leipä ollut palanut, vaan musta kohta oli viikunahilloa (!). Pieni mutta raivokas baskeripää minussa heräsi. Viereisistä pöydistä seurattiin kiinnostuneina, kuinka käsillä huitoen keskustelimme tarjoilijan kanssa periaattellisista kysymyksistä, kuten hiiltyneisyyden ja hillon eroista sekä siitä, kuuluiko toastin olla haalea vai lämmin. Itseäni tilanne melkein nauratti, mutta toisaalta tarjoilijan tyyli jankuttaa vastaan ilmiselvässä tilanteessa oli jokseenkin ärsyttävä.
En todellakaan ole mikään elämäntapavalittaja, päin vastoin, mutta kuten Camille yllä linkittämässäni blogikirjoituksessaan toteaa, huonoa kohtelua ei ole tarpeen sietää. Hiiltynytkin leipä olisi mennyt, jos asiakaspalvelu olisi muuten ollut kohteliasta tai edes tehokasta. Ymmärrän kyllä, että turisteja on helppo kohdella miten sattuu, sillä turisteista harvemmin muodostuu kanta-asiakkaita. Toisaalta monikulttuurisessa miljoonakaupungissa ei olekaan enää niin helppoa erottaa, kuka palaa huomenna kotiinsa ja kuka asuu kaupungissa pysyvästi.
