torstai 31. lokakuuta 2013

Murhamysteeri Pariisin metrosta

Halloweenin kunniaksi murhamysteeri vuosikymmenten takaa. Kyse on ensimmäisestä murhasta Pariisin metrossa.

On toukokuinen sunnuntai vuonna 1937. Pariisin metrolinjalla 8 sijaitsevan Porte Doréen metroasemalla ensimmäisen luokan vaunuun nousee kuusi matkustajaa. Vaunussa on heitä ennen vain yksi matkustaja: punahiuksinen nuori nainen, joka on pukeutunut vihreään leninkiin. Neito näytti torkkuvan valkoinen hattu silmillään.


Pariisin metro 1930-luvulta.

Metron nytkähtäessä liikkeelle nainen tuupertuu yllättäen metron lattialle. Eräs vaunuun nousseista sattuu olemaan lääkäri, ja hän kiirehtii auttamaan naista. Kauhukseen hän huomaa, että naisen kaulaan on isketty puukko. Uhri on vielä hengissä, mutta menehtyy ambulanssissa matkalla sairaalaan tajuihinsa tulematta.

Murhamysteeri hämmensi tutkijoita. Metro oli lähtenyt Porte de Charentonin päätepysäkiltä, jolta uhrinkin oli siis täytynyt kyytiin nousta, kello 18.27 ja metro saapui Porte Doréen asemalle kello 18.28. Nuori uhri ehti siis istua metrossa vain noin minuutin. Matkustajat molemmissa murhavaunua ympäröivissä vaunuissa vannoivat, ettei kukaan ole yrittänyt pyrkiä vaunuihin asemien välillä. Murhaajan on täytynyt tehdä verityönsä salamannopeasti näiden kahden metroaseman välillä ja poistua vielä liikkeellä olleesta vaunusta jalan. 

Murhaajan löytääkseen tutkijat ryhtyvät selvittämään uhrin taustoja. 


Laetitia Toureaux

Paljastuu, että uhri on nimeltään Laetitia Toureaux. Aostanlaaksossa Italiassa vuonna 1907 syntynyt Laetitia oli muuttanut perheineen Ranskaan ja mennyt sittemmin naimisiin ranskalaisen miehen kanssa. Mies kuitenkin kuoli neljän avioliittovuoden jälkeen.

Lähipiiri kuvaili Laetitiaa diskreetiksi, jopa salamyhkäiseksi. Työtoverit tehtaalta kuvasivat Laetitiaa ensin auttavaiseksi mallityöläiseksi. Tarkemmissa tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että Laetitia myös vakoili kollegoitaan ja toimi ilmiantajana työnantajansa laskuun. Vapaa-ajallaan kaunis Laetitia viihtyi tanssisaleilla ja baareissa, mutta sen lisäksi hän teki töitä myös italialaisyhteyksistä tunnetulle yksityisetsivätoimistolle. Murhahetkellä Laetitialla oli rakastajia kaksin kappalein. Molemmat olivat sotilaita valtion turvallisuuden kannalta keskeisissä kohteissa, toinen Toulonissa, toinen Maginot-linjalla.

Mistä oli siis kyse? Laetitian paljastaman työtoverin kostosta? Mustasukkaisuussurmasta? Vai oliko Laetitia kenties synnyinmaansa Italian leivissä toimiva vakoilija, joka koettiin turvallisuusuhaksi Ranskalle?

Vuosikymmenien ajan Pariisin metron murhamysteerin tutkimukset herättivät enemmän kysymyksiä kuin tarjosivat vastauksia.


Uusi Charenton Écoles -asema avattiin linjalle 8 muutama vuosi murhatapauksen jälkeen. Kuva noin vuodelta 1940.

Eräs mahdollinen ratkaisu saapui poliisille viimein vuonna 1962. Poliisi sai tuolloin nimettömän tunnustuksen kirjeen muodossa. Perpignanilaiseksi lääkäriksi itsensä esittelevä anonyymi tunnustaja aloitti kirjeensä seuraavasti:

"Herra komissaario,
En tiedä saatteko tämän kirjeen. Ehkä se ennen sitä heitetään hullun tekosina roskiin, ja niin olisi ehkä parasta. Muistatte ehkä Laetitia Toureaux'n murhan, joka tapahtui Porte de Charentonissa, metrossa, 16. toukokuuta 1937. Minä olen Laetitia Toureaux'n murhaaja."

Kirjeessään anonyymi kuvasi olleensa tapahtuma-aikaan nuori ja komea. Vastikään Perpignanista Pariisiin saapuneen opiskelijan leveä maalaismurre aiheutti kuitenkin nuorissa pariisilaisneitosissa lähinnä ivallista riemua. Tunnustaja kirjoitti kohdanneensa Laetitian Pariisin yöelämässä ja rakastuneensa tähän päätäpahkaa. Pari tapasi joitain kertoja, mutta Laetitia kohteli tunnustajaa lähinnä äidillisesti. Intohimoisen rakastunut nuori mies ei kestänyt sitä, että joutui jakamaan Laetitian muiden miesten kanssa.


Kohua herättäneestä murhamysteeristä on kirjoitettu mm. tämä kirja.

Tunnustuksessaan mies kertoo hankkineensa käsiinsä pelastushenkilöstölle tarkoitetun erikoisavaimen, jonka avulla hän kulki vaunusta toiseen. Vaunun vaihto onnistui muilta matkustajilta huomaamatta tavallisten matkustajien noustessa ja laskeutuessa asemalla.

Emme luultavasti koskaan saa tietää, onko kyseinen kirje totta vai hullun hourailuja. Kaunis Laetitia Yolanda Toureaux on joka tapauksessa haudattu perheensä hautaan Thiais'n hautausmaalle Pariisin esikaupunkialueelle. 

Ja tarina kertoo, että yksinäisen punahiuksisen neidon voi nähdä vaeltamassa yhä Pariisin metron käytävillä, Porte de Charentonin tienoilla...


Porte de Charentonin metroasema nykyään. Kuva: Greenski


Lähteinä mm. L'express, Paris unplugged ja Paris zigzag

26 kommenttia:

  1. ...hyödyllinen: Osaan nyt suhtautua oikein vanhahtavasti pukeutuviin punapäihin P:n metrossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, totta! Kannattaa tosiaan harkita tarkkaan, ennen kuin lähtee sellaista tapausta seurailemaan. Ei ehkä olekaan bretagnelainen hipsteri. ;)

      Poista
  2. Mystisiä ovat joidenkin murhien tiet. Mutta mikäli tämä tunnustaja oli murhaaja, niin ainakin hän on tunnustanut tekonsa...toivottavasti myöskin kärsinyt loppuelämänsä ajan huonosta, vainoavasta omatunnosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, toivotaan tosiaan, että omatunto on edes vaivannut, vaikkei maallinen oikeuslaitos murhaajaa kiinni saanutkaan.

      Poista
  3. Huhuuu! Kiitos tarinasta. Laetitia ei varmasti olisi ikinä arvannut kohtalonsa päättyvän tuolla tavalla ja se onkin näissä tarinoissa kiehtovaa, elämä on niin epävarmaa koska kukaan meistäkään ei tiedä omaa lopullista kohtaloamme. Hurjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvelinkin, että voisit arvostaa tätä, tuli nimittäin blogisi tarinasta mieleen. :) Eipä olisi tosiaan Laetititia voinut aavistaa kohtaloaan, tai että hänestä lähes 80 vuotta myöhemmin kirjoitellaan. Aina voi toivoa, ettei itse päädy ainakaan samasta syystä tunnetuksi. :P

      Poista
  4. Kiitos taas kiinnostavasta postauksesta. Muistan varmaan tuon tarinan, kun seuraavan kerran tulen Pariisiin ja ajan metrolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että pidit. Nyt voit tarkkailla Pariisin metron punapäitä aivan uusin silmin. ;)

      Poista
  5. Ihana halloween:in(kin) sopiva tarina. Porte de Charenton metroasemalla on ihan pakko päästä käymään :D
    Meidän koulussakin on kummitus, eipä ole vaan vielä tullut vastaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käytkö koulua kenties Tylypahkassa? ;D

      Poista
  6. Olipa hyvä tarina ja vielä tottakin! Surullinen kohtalo kauniilla Laetitialla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tosi on ainakin yhtä ihmeellistä kuin taru. :/ Laetitian tarinassa olisi aineksia elokuvaan.

      Poista
  7. En tahdo, että nuoria naisia murhataan metrossa tai soilla, mutta jos joku raukka parka on sellaisen kohteeksi joutunut, kuuntelen hänen tarinansa mielellään. Kai minussa herää joku sisäinen salapoliisi, joka toivoisi löytävänsä kadonneen johtolangan? Eikö murhaajat voisi testamentata tunnustuksensa maailmalle. Että lopulta saisimme tietää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta. Ei niin, että tarinalla mässäiltäisiin, mutta jotenkin sitä kaipaa oikeutta murhan uhrillekin. Itseäni on jäänyt erityisesti vaivaamaan Tampereella 16-vuotiaana vuonna 1999 kadonneen Raisa Räisäsen tarina. Itsekin olin Tampereen yössä samaan aikaan kun hän katosi jäljettömiin. :/

      Poista
  8. Punatukkaiset naiset olivat tietenkin kaikin puolin salaperäisiä, epäilyttävia, ehkä noitiakin, ja heillä oli aina vihreä leninki! Joidenkin mielestä punatukkaiset naiset olivat ansainneet kuolemansa tai olleet itse syyllisiä, koska........, niin koska he olivat sellaisia. Joku kosti jostakin syystä kokemastaan vääryydestä, tuossa kirjeessä "äidillisyydestä". Naisen tappoon ei paljon syytä tarvita. Saisihan noita murhattuja naisia kummitella enemmänkin pitkin maailmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, moni murhattu nainen saisi kyllä kummitella vähintään murhaajansa omassatunnossa.

      Totta muuten tuokin, että punapäihin kohdistuu yhä outoja ennakkoluuloja. Täällä Ranskassahan eräs punapäinen teinipoika päätyi jokin aika sitten itsemurhaan, kun ei kestänyt enää hiusväristä johtunutta koulukiusaamista. :(

      Poista
  9. Huh! Onneksi ei törmätty neitoon.. Meidän "kotisatamahan" oli juurikin Porte de Charenton kun Pariisissa oltiin. Oi, tuli ikävä sinne taas. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä olikin! Hehe, onneksi ette tosiaan tähän punapäähän törmänneet. :D

      Poista
  10. Hui! Hienoja nuo vanhat metrot. Mä muuten tykkään kovasti Pariisin metrojen vanhoista kaakeleista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, jos oikein innostuisi, sitähän voisi kaakeloida kylpyhuoneensa samaan tyyliin. Seinälle sitten sinisellä kaakelilla vaikka sen oman suosikkiaseman nimi? :)

      Poista
  11. Oi ma sitten rakastan naita tallaisia vuosikymmenien takaisia murhamysteereja, jep ja kuulun niihin jotka yksin kotona ollessaan tarkastavat ovet kymmenen kertaa ja kuulostelevat kaikkia rapsahduksia.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mäkin luen sekä dekkareita, että näitä tositarinoita. Tosin aina välillä pitää pitää taukoa, ettei liikaa ala ahdistaa. ;)

      Poista
  12. Olipas kutkuttava kertomus - sen verran kutkuttava, että klikkailin itseni lukijaksi;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kiva kuulla, tervetuloa mukaan! :)

      Poista
  13. Huh, mikä tarina.. Blogissani on sinulle haaste :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! :) Käynpä heti kurkkaamassa!

      Poista

Kiitos kommentistasi. Kommentit ovat tämän blogin suola. Ja pippuri. Ja sokeri.